"Eräänä yönä valvoessaan Erkki oli katsellut nukkuvan Sinikan käsivarsia. Ne olivat muuttuneet kovin kaidoiksi ja ihohuokoset suurenneet. Hän oli muistellut menneitä asioita ja tapahtumia, useimmat niistä jo varsin kaukaisia, ja kaikki ne vahvistivat säälinsekaista ikävää, joka saattoi iskeä kesken arkisen työpäivänkin, työstökoneitten melun keskeen."Vuonna 1936 syntynyt Martti Joenpolvi on ohittamaton hahmo suomalaisessa novellikentässä (Joenpolvi on toki kirjoittanut myös yli kymmenen romaania…). Joenpolven perusainesta ovat vanhenevan miehen yksinäisyys, luonnon ihmeellisyys ja ihmisten (etenkin naisten) maailman joltinenkin käsittämättömyys. Joenpolven proosa on melankolisen kuulasta ja tarkkaa mutta samalla kaunista ja perinnetietoista, erilaisia novelliperinteitä yhdistelevää ja niillä leikittelevää.
Luin häneltä 1982 ilmestyneen kokoelman "Kauan kukkineet omenapuut", jota hallitsee keski-iän kriisi. 2006 julkaistut "Valitut novellit" laajensivat hienosti Joenpolven tuotannon perspektiivin 60-70 lukujen yhteiskunnallisiin teemoihin ja kokeilevaan moninäkökulmaisuuteen. 1990-luvulla Joenpolven teksteissä korostuvat hauskasti mystiset ainekset sekä pyrkimys synteeseihin, koko elämän summaamiseen erilaisiksi symboleiksi ja filosofis-aforistisiksi tiivistymiksi. Joenpolvi osaa myös tiivistää pieniin kuviin ja tilanteisiin sellaista tyylillistä ja symbolista voimaa, jota voi vain kadehtia. Näin novellin "Vaalea orakas" kertoja, jota Joenpolvelle tyypillisesti ei aina ole ihan helppo paikallistaa, tiivistää työnsä menettäneen lehtipainajan tilan:
"Pitkäaikaisen yötyöläisen elämänrytmi särkyi. Tulivat sydämen rytmihäiriöt."***
Joenpolven novelleissa tunkeudutaan (yleensä miehiseen) tajuntaan, jonka askartelu sitoo yhteen tapahtumallisesti kevyet tarinat. Usein Joenpolvi siirtyy myös tajunnasta toiseen, ja tekee sen erittäin tyylikkäästi ja hienovireisesti. Aikatasoissa liikutaan joustavasti ja luodaan kuvaa elämästä, sen outouksista ja oivalluksista. Proustilainen kokemus omaehtoisten lakiensa mukaan toimivine monitahoisine muisteineen on myös vahvasti sisäistetty. Muisteluihin liittyy yleensä nainen, jota kohtaan tunnetaan himoa, mutta joka jää lopulta täydellisesti valloittamatta Joenpolven miesten eksyessä omaan maailmaansa ja sen jähmeyteen.
Joenpolven maailmassa kaikki on ollut aina idullaan jo pitkään, ja esineet ja luonto todistavat pysyvinä nopeasti ohi vaeltavia ihmisiä ongelmineen. Klassisen novelliperinteen ja sitä edeltävän symbolistisen runouden ihanteiden mukaisesti johtoteemaa havainnollistavat symbolit ovat paikoillaan, ja itse asiassa Joenpolvi avaa niiden suhdetta ihmisten tilanteisiin yllättävänkin avokätisesti. Joskus tuntuu, että vähempikin osoittelu riittäisi, mutta eipähän tarvitse kohtuuttomasti arvuutella. Hänen tyylitajunsa on kuitenkin kokonaisuudessaan lähes pettämätön, eikä hän sorru melodraamaan tai töksähdyksiin kuin hyvin harvoin, tekstin käydessä kenties aavistuksen yliviritetyksi (”Yhäkin, yli puolimatkassa viittäkymmentä, nuoruudenaikainen neuroottinen suhde seksuaalisuuteen rasitti.”; ”Tihenevää ajoneuvovirtaa, korkean näkökulman lyhentämiä ihmisiä jotka kiiruhtivat tahoilleen tilapäinen päämäärä mielessään.”; ”Hän tunsi kohtalonyhteyttä koulutaloon joka pohjakaavioltaan oli toistaiseksi hahmollaan, mutta sisus alttiina ja häpeällisesti riisuttuna avaruuden armottomalle totuudelle.”)
***
Lassi Nummi on kirjoittanut Joenpolven valittuihin hienon alkupuheen, jossa hän kytkee Joenpolven osaksi kansainvälistä novelliperinnettä ja näyttää hyvin, miten Joenpolvi sekoittaa tuotannossaan hienosti erilaisia genrejä ja liikkuu sulavasti 1800-lukulaisen juoninovellin ja proosarunoa lähestyvän tilanneskissin välisessä laajassa maastossa. Nummen kirjoitus avaa hyvin sitä, miksi sinänsä helposti lähestyttävät novellit vaikuttavat intuitiivisestikin niin mielenkiintoisilta ja syviltä - ne keskustelevat mestarillisesti erityisesti Tšehovin mutta myös Poen, Joycen, Proustin, Bashevis Singerin ja jopa Kafkan kanssa. Joenpolvi onnistuu siten hienolla tavalla tekemään novelleistaan taidetta, joka on harvinaisen helposti lähestyttävissä ilman kirjallisuuden tuntemusta, mutta joka syvenee perinteen tuntevalle milloin mihinkin, välillä hyvinkin yllättävään suuntaan.
Jos ei Joenpolven hehkutus vielä riittänyt, lainataan vielä varmemman vakuudeksi Pekka Tarkan teoksessa ”Suomalaisia nykykirjailijoita” käyttämää sitaattia Joenpolvea kääntäneeltä englantilaiselta runoilijalta Herbert Lomasilta:
”Ne (Joenpolven novellit) ovat täynnä ironiaa, tuskaista komediaa, äänensävyjen ja kielen laajan alueen taitavaa hallintaa; ne kasvavat monitasoisia ja älykkäitä viittauksia hyvin erilaisiin mutta aina ehdottoman asiaankuuluviin kokemuskenttiin; niihin sisältyy hyvää psykologiaa ja yhteiskuntateoriaa, ja niiden alkuperäinen kauneus hämmästyttää. Se kauneus on terävästi piirrettyä, hämmentävää ja ahdistavaa ilmapiiriä, kuvien uusiutumista, toistojen musiikillista rytmiä, siirtymiä, muunnelmia, kerronnan hätkähdyttäviä särmiä ja käänteitä sekä äkkiyllättäviä kadensseja.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti