Tolstoin aallot

”Ja tuo näkemys meidän on löydettävä, jos haluamme ymmärtää Tolstoin taidetta ja henkisesti rikastua siitä, sillä vasta kun olemme sen löytäneet näemme kokonaisuuden, sommittelun, sellaisena kuin Tolstoi sen näki.”

Aloin lukea Leo Tolstoin ”Sotaa ja rauhaa” J.A. Hollon 1924 WSOY:ltä ilmestyneenä hienonvanhahtavana käännöksenä, jonka pohjana on Tolstoin lopullinen, pitkä teksti (versiolla on väliä, sillä tuorein, Eero Balkin suomennos pohjaa Tolstoin ensimmäiseen, lopullista merkittävästi lyhyempään versioon) . Suuren urakan alla teki mieli saada päähänsä jotain, jonka varassa teosta lähestyä. Apuun tuli aina luotettava romaanin muodon suomalainen suurmestari Alex Matson, joka tarjoaa näkemyksensä järkäleen kokonaisarkkitehtuurista teoksessa ”Kaksi mestaria” (WSOY 1950). 

Matson katsoo, että monien vastaväitteistä huolimatta Tolstoin jättiläisellä on selkeä ja kiinteä muoto – se ei vain hahmotu mekaanisen rakenteen vaan teoksen sisällön, tyylin ja laajuuden yhteensitovan kokonaisnäkemyksen kautta. Matson lähtee jäljittämään Tolstoin teoksen takana olevaa kokonaisnäkemystä sodan käsittelyn kautta, onhan se kirjan otsikossakin ensimmäisenä. Matson korostaa, ettei Tolstoin motiivina ole sotatapahtumien realistinen kuvaus. Sotakuvauksia ryydittää runsas filosofinen pohdinta, joka jostain syystä on läpäissyt Tolstoin useat uudelleenkirjoitusvaiheet. Mitä Tolstoi siis on tahtonut sanoa?

Keskeiseksi teoksen sotajaksoja ohjaavaksi näkemykseksi Matson nostaa Tolstoin historianfilosofian, joka poikkeaa merkittävästi kuvasta, jonka arkistoja ahkerasti kolunnut Tolstoi näki historiantutkijoiden sotatapahtumille antaneen:

”Lyhyesti, hänen ydinajatuksensa on se, ettei ihminen määrää historian muodostumista, historia syntyy mittaamattoman kauas menneisyyteen ulottuvista ja ajan koko rintamalla vaikuttavista syysuhteista. Näemme siinä lainalaisuutta, mutta siinä toimivia lakeja, niiden alkuperää ja tarkoitusta, ei ihminen tunne.”

Tolstoi siis haluaa näyttää vuosien 1805–12 tapahtumien kautta, etteivät suuret sotaherrat, erityisesti Napoleon mutta myös venäläiset johtajat, rationaalisiksi jälkikäteen tulkittuine suunnitelmineen suinkaan olleet ratkaisevassa asemassa tapahtumien suhteen. He ovat vain ”tapahtumien esiin nostamia: aalto, joka kohottaa heidät aikalaistensa päitten yläpuolelle, ei ole heidän nostamansa eivätkä he voi ohjata sen kulkua tai estää sitä särkymästä.” Kun taas historioitsijat tarkastelevat rajattua tapahtumaketjua ja pyrkivät esittämään sen loogisena syy-seuraussuhteena, keskiöön pyrkivät nousemaan suurmiesten kalkyylit. Matson avaa väittämäänsä useammankin esimerkin voimin ja johdattaa lukijan hienosti kirjan kudoksiin, pyrkii sanomaan että kaikki realistiset sotakuvaukset ovat viime kädessä tämän teoksen läpäisevän filosofian todistelua.

***

Entä sitten rauhanaikaa käsittelevät osuudet, joiden henkilökeskeinen perusdynamiikka ei Matsonin mukaan juuri lainkaan riipu sotatapahtumista? Matsonin mukaan myös ne nojaavat samaan perusnäkemykseen elämän luonteesta. Siinä missä sotakohtausten tuli näyttää, että sotahistorioitsijat antavat valheellisen kuvan elämästä tulkitsemalla tapahtumia henkilökeskeisesti, rauhanajan osuudet viittaavat Matsonin mukaan samaan:

”Romaanin eri puoliskot osoittautuvat silloin saman pyrkimyksen ilmennyksiksi, sillä toisen sanoessa: historian kulkua ei määrää ihmisen tahto, toinen sanoo: sitä mitä tapahtuu tavallisessa elämässä ei määrää ihmisen tahto. Kokonaisuus määräytyy Tolstoin johtoajatuksesta, hänen varsinaisesta näkemyksestään: e l ä m ä n kulkua ei ohjaa yksilön tahto.”

Matson käyttää esimerkkeinään monia kirjan henkilöitä, joita hän läpivalaisee herkullisen tarkkanäköisesti (Matsonin virtuositeettia seuratessa jouduin useasti muistuttamaan itseäni, ettei Tolstoin teos suinkaan tyhjenny Matsonin analyysiin ja että lukiessa kannattaa pitää aistit avoinna muunkinlaisille tulkinnoille ja havainnoille). Kuvatessaan Natašan vaiheita Matson summaa, että Natašan kohtalo saa suuntansa ”ympäristöksi erottautuvasta yleisestä kausaalisesta tapahtumisesta ja luonteen holismiin kätkeytyvästä dynamiikasta” – siinä missä Napoleoninkin. Matsonin mukaan Tolstoin henkilöhahmojen draamassa on olennaista, että ”se perustuu kokonaan syyketjuihin, joiden toinen pää jatkuu silmänkantamattomiin elämän kudokseen; sen rakennetta ei määrää siihen osallistuvien tahtojen konflikti.”

Kaikkien Tolstoin hahmojen elämä on Matsonin mukaan jatkuvaa aaltoliikettä, mistä syntyy teoksen omaperäinen aikarytmi. Teoksen laajuus on kokonaisarkkitehtuureista kiinnostuneen Matsonin mielestä tarpeen, jotta elämän todellinen kuvio pääsee riittävällä tavalla esiin, ettei se jää vain yhden tai kahden hahmon edustamaksi yksittäistapaukseksi tai teoreettiseksi universalismiksi. Samalla tavalla Tolstoin koruttoman ajaton tyyli palvelee teosta ohjaamalla lukijan huomion itse asiaan; siihen millaista elämä Tolstoin mukaan on, aina ja kaikkialla.

Matsonin rauhanajan analyysikaan ei jää yllä olevien sitaattien edustamalle abstraktille makrotasolle. Esimerkiksi käy lyhyt pätkä siitä, miksi Nikolai Matsonin mukaan nai lopulta Marian, mikä kirjan alussa vaikuttaa mahdottomuudelta (vähintään yhtä tarkkanäköisen käsittelyn saavat Andrei ja Pierre):

”Isän tuhlaavaisuus ja huono taloudenhoito, Nikolain ympäristöstä johtuvat tottumukset, Dolohovin kostonhalu, joka opetti Nikolain tuntemaan rahan merkityksen, Sonjan temperamentin puute ja uhrautuvaisuus, ruhtinatar Marian tarve löytää isänsä kuoleman jälkeen elämälleen uusi kiinnepiste, nämä yhdessä saavat aikaan, että Nikolain on naitava juuri Maria. Nikolai ei muuten pyrikään asettumaan maailmanmenoa vastaan.”