Sodan ja rauhan kielinamuja J.A. Hollon tyyliin

“Nyt vasta Pierre näki ensi kerran haavoittuneita, joista osa hoiperteli jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla pienellä niityllä, jossa oli tuoksuvia heinärukoja ja jota pitkin hän oli eilen ratsastanut, virui eräs sotamies pää pahasti hervahtuneena, liikkumatonna ja päähine syrjään singahtaneena.”

Pitkän blogihiljaisuuden syynä on nautiskellen luettu J.A. Hollon 1924 käännös Leo Tolstoin "Sodasta ja rauhasta", joka osasi sittenkin yllättää omaperäisyydellään. Kuvan ja aikajakson laajuus, kaikki mahdolliset ja mahdottomat romaanin ja retoriikan tehokeinot esseekatkelmista päiväkirja- ja näkökulmatekniikkaan, filosofis-metaforisista rinnastuksista tekstitason rekisteri- ja rytminvaihdoksiin sisältyvät tähän hurjaan teokseen, samoin mittava kavalkadi keskenään vaikka minkälaisiin virityksiin päätyviä ja ikimuistoisia henkilöhahmoja kansanmiehistä keisareihin, hahmoja jotka kaikki pyöritetään monissa ja Matsonin termein eri taajuuksilla aaltoilevissa marinadeissa itsevarmuutta ja suvereenia hahmotuskykyä uhkuvan kertojan ja hänen takanaan piileskelevän kirjailijan elämänkuvan havainnollistajina (ks. Tolstoin filosofisista taustoista edellinen postaus. Kirjan luettuani olen vielä entistä vakuuttuneempi Matsonin esseen ansioista.)

Kirjasta on minun turha alkaa sen enempää viisastella, sen ovat niin monet jo tehneet ja paljon ansiokkaammin kuin itselleni olisi mahdollista. Spark notetkin on keksitty. Sen nyt voi sentään sanoa, että Tolstoin historianfilosofinen ja laajemminkin elämää koskeva näkemys (tiivistäen ja Matsonia lainaten: “elämän kulkua ei ohjaa yksilön tahto”) on vetoava ja kirjan joka luvussa soiva, ja epilogin hurjan esseevuodatuksen pohdinnat vapaan tahdon ja determinismin suhteesta tehokkaita ja järkeenkäypiä, varsinkin kun “teoriaa” on ensin havainnollistettu sodan ja rauhan esimerkein puolentoista tuhannen sivun verran. Se on myös mainittava, että “Sodan ja rauhan” luettuaan katselee myös monia suosikkejaan vähän eri silmin, puhutaanpa sitten Väinö Linnasta tai Jonathan Franzenista.

***

Kirjallisen viisastelun sijaan tarjoan muutaman näytteen mm. Aleksis Kiveä tutkineen ja vinon pinon klassikoita suomeksi kääntäneen J.A. Hollon upealla tavalla vanhahtavasta mutta silti erittäin helposti luettavasta käännöksestä, joka monin paikoin muistuttaa ainakin itseäni siitä, että jotain on hukattukin suomen kielen kehityttyä viimeisen sadan vuoden aikana. (Sinänsä Hollon sanaston esittely ja siihen takertuminen on varmaan väärin Tolstoita kohtaan, joka nähtävästi halusi, että lukija kiinnittäisi mahdollisimman vähän huomiota Tolstoin kirjalliseen tyyliin).

Kärkipään ihastuksiani on Hollon paljon hyödyntämä refleksiivinen -he -muoto:

"Mutta Rostov riuhtaisihe irti ja iski katseensa Denisoviin niin tuikean ilkeästi kuin veriviholliseensa."

Ei siis “riuhtaisi itsensä” vaan “riuhtaisihe”. Ja bonuksena “tuikean ilkeästi”. Kyllä!

Sanatason herkkuja Hollolla on enemmän kuin millään viitsii tähän kirjata. Miltä maistuvat esimerkiksi “kuupertua” (tuupertua, kaatua) ja “kuuristua” (kumartua, kyyristyä)? Entä “kaalamo” (kahlaamo, kahlauspaikka) ja “kylmänvihat” (paleltumat), tai karjalaishenkinen täytesana “veikkonen” ja “ristiä silmiään” (tehdä ristinmerkki).

Entäs rinta, josta “hyrskymällä hyrskyi itku.” Ja on mahtavaa, että puhutaan Napoleonin “nerosta”, ei siis tylsästi neroudesta (“teidän täytyy luottaa minuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani”, Napoleon toteaa).

Myös pari kertaa kirjan sivuilla vastaan tullut verbi “sukoilla” ihastutti, vaikka en ole ihan varma sen tarkasta merkityksestä. Jotenkin se ehkä liittyy mielistelyn ja sietämisen yhteispeliin. Cajander on myös käyttänyt verbiä “Richard III:n” käännöksessään kahdessakin kohtaa. Seuraavassa katkelmassa Maria Dmitrijevna opastaa Natašaa ruhtinas Andrein siskon Marian lämmittelyssä. Ja taas bonus: nato-sanaleikki.

“Kuulehan, minä tunnen hänet poikasesta, ja Mašenkankin tunnen, natosi, ja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei tee kärpäsellekään pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet isäsi kanssa heidän luokseen. Sukoile häntä, minkä osaat; olethan häntä nuorempi. Kun omasi sitten saapuu, olet jo tuttava perheessä, ja kaikki mieltyvät sinuun. Niinhän? Onhan se onneksi?”

***

Hollon aikaan kansa ei ollut takapajuinen vaan ilmaisun alkuperäistä merkitystä lähemmin “takapajulla”. Hollon käsissä myös mennään “päin mäntyyn” niin kuin Cajanderin kääntämä Sven Dufvakin. Siitä olin yllättynyt, että Pierre oli voinut jo siihen aikaan olla jos nyt ei ihan sen tossun niin kuitenkin "vaimonsa tohvelin alla".

Omana perversionani on pakko mainita kirjassa esiintyvät “rohtimet” eli pellava- tai hamppukuidun huonolaatuisimmat osat. Lapsena ja nuorena Kiven ilmaus “Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa oli rohtiminen, lyhykäinen paita” herätti villejä mielikuvia, koska virke vaikutti epäkieliopilliselta (kuvittelin että “rohtia” on verbi). Vähän samaa luokkaa kuin klassinen "härkiä" à la "Heinillä härkien kaukalon"...

Ihan lopuksi vielä hevosten ja vetävien verbivalintojen ystäville yksi namupala. Hollon koira- ja hevossanastosta saisi muuten oman postauksensa mutta jätän ehkä kuitenkin väliin… 

“Oikea aisahevonen painaltui länkiinsä, korkeat linjaalit karskahtivat ja vaununkoppa hytkähti.”