Mini-Zarathustra eli ohjeita yli-ihmiseksi aikovalle

Käsiin sattui Jari Tammen hiljattain tekemä, Hollon ja Koudan suorituksiin nähden huomattavan nykyaikaisen makuinen käännös Friedrich Nietzschen (1844-1900) klassikosta “Näin puhui Zarathustra” (2008, Pikku-idis) . Nuorena isänsä menettäneessä pappissuvun vesassa ja yhä syvenevien (mielen)terveysongelmien kanssa painiskelleessa vastarannankiiskessä minua on teinivuosista asti kiinnostanut filosofian ja kaunokirjallisuuden suuruudenhullun raivokas synteesi, joka poikkeaa piristävällä tavalla mannermaisen filosofian klassikoiden kuivakkuudesta. 

Nietzschen tyyli oli hänelle varmasti ainoa mahdollinen, mutta oli hänellä ainakin osittain sen perusteluksi varsin kerettiläinen tieteenfilosofinen ajatus, joka samaisti perspektivismin hengessä ennakkoluulottomasti filosofien henkilökohtaisen sfäärin ja hänen viettiensä “vallanhimon” heidän tieteensä kanssa. Nietzschen suhde totuuteen ylipäätään oli skeptinen. Hän tuntui ajattelevan, että se mitä ihminen pitää totena, on lopulta vain jonkinlainen heijastus hänen arvoistaan.

“Minulle on vähitellen selvinnyt, mitä jokainen suuri filosofia on tähän asti ollut: nimittäin tekijänsä itsetunnustus ja eräs laji tahtomatta ja huomaamatta syntyneitä mémoires; samaten, että moraaliset (tai epämoraaliset) tarkoitukset ovat olleet jokaisessa filosofiassa se elämänitu, josta kulloinkin on koko kasvi kasvanut. Jos tahtoo saada selkoa siitä, miten jonkun filosofin etäisimmät metafyysilliset väitteet ovat kehkeytyneet, on todellakin hyvä (ja on viisasta) kysyä itseltään aina ensin: mihin moraaliin se (HÄN) tähtää? (…) Filosofissa sitä vastoin ei ole kerrassaan mitään persoonatonta; ja erityisesti hänen moraalinsa todistaa ehdottomasti ja ratkaisevasti, KUKA HÄN ON – toisin sanoen, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen hänen luontonsa sisimmät vietit ovat sijoitetut.”

Lainaus teoksesta “Hyvän ja pahan tuolla puolen”, suom. J.A. Hollo, pätkä lainattu Ronald Haymanin kirjasta “Nietzsche” (suom. Hannu Sivenius)

Oli miten oli, Nietzschen oman tuotannon “autofiktiivisyys” pilkottaa, jos lukija niin haluaa, väliin hauskastikin raivokkaan paasauksen väleistä ja mahdollistaa “Zarathustrallekin” oudolla tavalla inhimillisen lukutavan (nyt Nietzsche syyttäisi minua kai säälistä, tuosta taudeista pahimmasta…). Tammi sanoo hyvin esipuheessaan: 

“Mies, joka tähdentää ajatusten kokemista omalla ruumiilla (ajatukset eivät ole kokemuksia vaan jälkikaikuja kokemuksista), on hermostollisesti yhtä ajatustensa ja ideoittensa kanssa: niihin eläydytään, niihin rakastutaan ja niistä sairastutaan. Kahtiajakoa järkeen ja tunteeseen ei ole. Nietzsche kirjoitti sydänverellään – ja migreeninsä takaa-ajamana." 

Mistä hän oikeastaan kirjoitti? Richard Haymanin mukaan Nietzschen loppumetreillä oli kyse jostain tämänkaltaisesta: 

“Jumalan poissaoloon saatamme tottua, mutta miten kommunikoida, jos usko kieleen ja totuuteen menetetään? Jos usko minän koherenttiuteen menetetään, niin kuinka voimme ajatellessamme tietää, kuka ajattelee.”

***

Koska Tammikin toteaa kotisivuillaan, että “monista filosofeista poiketen Nietzsche halusi saada lukijansa nauramaan, oli kyse sitten ironiasta, satiirista tai parodiasta”, kokosin teille naurun ja ilkikurisuuden hengessä, oi te väärinymmärretyt nerot, te sohvannurkistanne yli-ihmisyyden kotkanpesiin kaipailevat, Nietzschen aforistisista katkelmista suorastaan coelhomaisen potpurin. Pahoittelen tosi tosi syvästi, että tulen samalla tehneeksi väkivaltaa hienon klassikon polyfoniselle ja tarkkaan mietitylle kokonaisrakenteelle.

“Tämä päivä kuuluu alhaisolle: Kuka enää tietää, mikä on suurta, mikä pientä! Kuka voisi etsiä menestyksellisesti suuruutta! Vain hullu – vain hullu onnistuisi siinä.” 

“Ylittäkää minun vuokseni, te korkeammat ihmiset, pikku hyveet, pikkumaiset järkevyydet, hiekanjyvän kokoiset huomaavaisuudet, tyhjää kuhiseva muurahaisaherrus, säälittävä viihteellisyys, “enemmistön onni”!” 

“Ja olkaa varuillanne myös oppineista! He vihaavat teitä, koska he ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät, kuivuneet silmät; niiden edessä jokainen lintu makaa kynittynä.”

“Ja käänsin selkäni hallitsijoille, kun näin sen, mitä he nykyään kutsuvat hallitsemiseksi: tinkimisen ja vaihtokaupan vallasta – rahvaan kanssa.” 

 “Epäoikeudenmukaisuutta ja lokaa he heittävät yksinäisen päälle. Mutta veljeni, jos haluat olla tähti, sitä suuremmalla syyllä sinun täytyy säteillä heille.”

“Haluan opettaa ihmisille heidän olemassaolonsa tarkoituksen: se on yli-ihminen, salama tummasta pilvestä nimeltä ihminen.” 

“Rohkeana, huolettomana, sarkastisena, väkivaltaisena – näin viisaus haluaa meidät: hän on nainen, joka voi rakastaa vain soturia.” 

(Väliin huutaa Hollo: “Huolettomia, ilkkuvia, väkivaltaisia – sellaisia tahtoo viisaus meidän olevan: se on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta”) 

“Te tämän päivän yksinäiset, te yhteiskunnasta vieraantuneet, eräänä päivänä teistä tulee kansa: teistä, jotka olette valinneet itsenne, kasvaa valittu kansa – ja siitä yli-ihminen.” 

“Rakennamme pesämme tulevaisuuden puuhun; kotkat tuovat nokassaan ruokaa meille yksinäisille.” 

“Kaikki jumalat ovat kuolleita: nyt me haluamme yli-ihmisen elävän.”

“Tämä on minun aamuni, minun päiväni alkaa nyt: ylös, ylös nyt, sinä suuri keskipäivä!” 

“Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa säteilevänä ja vahvana kuin aamuaurinko, joka ilmestyy tummien vuorten takaa.”