Emmanuèle Bernheimin 1993 ilmestynyt “Sa femme” (suomennettu nimellä “Hänen vaimonsa”) on ollut pitkään lukulistalla. Kuulin joskus puhuttavan siitä jonkinlaisena minimalismin huippulukemana, äärimmilleen riisuttuna pakkomielteisen rakkauden kuvauksena. Sitä se onkin. Päähenkilö, asuntonsa yhteydessä sijaitsevaa lääkärinvastaanottoaan pyörittävä kolmikymppinen Claire tapaa sattumalta naapurustossa rakennusurakkaa vetävän Thomasin ja he päätyvät kahville. Thomas sanoo olevansa perheellinen ja pysyvänsä uskollisena. Claire tapaa Thomasia joka päivä töiden jälkeen, tarkalleen tunnin ja vartin. Tapaamisten jälkeen Thomas lähtee perheensä luo. Koko Clairen haamumainen oleminen alkaa pyöriä näiden tapaamisten ympärillä. Claire rakentaa Thomasista monumentin, jossa tosi ja kuviteltu menevät onnellisesti solmuun.
Claire on kirjoitettu lähestulkoon parodiaksi kertojanäänestä, joka kuvaa pakkomielteistä rakkautta vailla aidon tunteen ja paatoksen häivääkään. Maria Mäkelä liittää Bernheimin romanssikuvauksen teoksessa “Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta” julkaistussa esseessään osaksi pitkää ranskalaista romaaniperinnettä, joka on aina pyörinyt enemmän tai vähemmän romanssin teeman ympärillä. Mäkelä vertaa Clairea Flaubertin Madame Bovaryyn, jonka olemassaolo niin ikään pyörii pakkomielteisten (ja pitkälti fantasiasta koostuvien) rakkaussuhteiden vatvomisen ympärillä. Taas kerran voisi palata taas myös Proustin rakkauskäsitykseen, jossa niin sanottu todellinen ihminen jää täysin sivuseikaksi erilaisesta imaginäärisestä materiaalista kootun ihannerakastetun rinnalla. Tuskin Swann olisi koskaan onnistunut rakastumaan Odetteen, ellei hän olisi keksinyt tämän muistuttavan Botticellin maalaamaa Sipporaa. Tässä perinteessä olennaista on nimenomaan rakastumisen kokemus ja siitä rakennettu narratiivi kokijalle itselleen. Rakastumisen kohde jää statistiksi.
Siinä missä jo Flaubert tutki Emmansa kautta ennen kaikkea intohimon “perimmäiseen (kielelliseen) saavuttamattomuuteen liittyvää ennuitä” (lainaus Mäkelän esseestä), Bernheim vie etäännyttämisen vielä astetta pidemmälle. Clairesta mielenkiintoisen hahmon tekee hänen äärimmäinen “kirjallisuutensa”: hänessä ei oikeastaan ole mitään muuta inhimillistä kuin työpöydän laatikkoon koottujen Thomas-muistojen symboloima pakkomielteensä, joka muistuttaa kahden ihmisen välistä rakkautta vain hyvin jollain abstraktilla tavalla. Rakastavaisten intiimistä läheisyydestä Clairelle ei tunnu jäävän käteen juuri mitään, mutta laatikkoon tunnollisesti talletetut kondomipaketit merkitsevät hänelle sitäkin enemmän, samoin tapaamisten odotus. Loppu tunteesta muodostuu fiktiosta, jonka Claire rakentaa Thomasista ja erityisesti hänen perheestään. Tässä on jotain hyvin osuvaa (nyky)ihmisen tavasta kokea autenttisia kokemuksia.
***
Bernheimin tyyli on todella aivan käsittämättömän minimalistista, lakonisuudessaan välillä melkein vaivaannuttavaa. Silti lyhyistä lauseissa, jotka on rakennettu hienosti ranskan eri aikamuotojen keskinäiselle pelille, on outo vetovoima, jatkuva kysymys siitä mikä tarinassa on totta jos mikään. Bernheimin ansiot ovat siinä, miten hän onnistuu sekoittamaan täysin päähenkilönsä “toden” ja “fiktion” omassa fiktiossaan. Lisäksi, kuten Mäkeläkin esseessään toteaa, äärimmäinen minimalismi ja hahmojen paperisuus (en viitsi alkaa eritellä hahmojen paperisuuden astetta koska silloin paljastaisin liikaa kirjan juonesta) antaa lukijalle mahdollisuuden täydentää kertomusta vielä omalla fiktiollaan, joka mitä todennäköisemmin kumpuaa fiktioperinteen vakiintuneista tavoista kuvata romanttista rakkautta… Todellinen peilitalo.
Bernheim on kirjoittanut myös François Ozonin hienon leffan “Swimming Pool”, jossa on samaa unenomaista tunnelmaa ja todellisuuden ja fiktion välisen suhteen tematiikkaa kuin “Sa femmessä”. Todellisena kuriositeettina voi mainita, että hän on kirjoittanut Michel Houellebecqin kanssa elokuvakäsikirjoituksen hänen romaanistaan “Plateforme” (sitä ei tosin kai ole koskaan saatettu filmille asti).
Claire on kirjoitettu lähestulkoon parodiaksi kertojanäänestä, joka kuvaa pakkomielteistä rakkautta vailla aidon tunteen ja paatoksen häivääkään. Maria Mäkelä liittää Bernheimin romanssikuvauksen teoksessa “Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta” julkaistussa esseessään osaksi pitkää ranskalaista romaaniperinnettä, joka on aina pyörinyt enemmän tai vähemmän romanssin teeman ympärillä. Mäkelä vertaa Clairea Flaubertin Madame Bovaryyn, jonka olemassaolo niin ikään pyörii pakkomielteisten (ja pitkälti fantasiasta koostuvien) rakkaussuhteiden vatvomisen ympärillä. Taas kerran voisi palata taas myös Proustin rakkauskäsitykseen, jossa niin sanottu todellinen ihminen jää täysin sivuseikaksi erilaisesta imaginäärisestä materiaalista kootun ihannerakastetun rinnalla. Tuskin Swann olisi koskaan onnistunut rakastumaan Odetteen, ellei hän olisi keksinyt tämän muistuttavan Botticellin maalaamaa Sipporaa. Tässä perinteessä olennaista on nimenomaan rakastumisen kokemus ja siitä rakennettu narratiivi kokijalle itselleen. Rakastumisen kohde jää statistiksi.
Siinä missä jo Flaubert tutki Emmansa kautta ennen kaikkea intohimon “perimmäiseen (kielelliseen) saavuttamattomuuteen liittyvää ennuitä” (lainaus Mäkelän esseestä), Bernheim vie etäännyttämisen vielä astetta pidemmälle. Clairesta mielenkiintoisen hahmon tekee hänen äärimmäinen “kirjallisuutensa”: hänessä ei oikeastaan ole mitään muuta inhimillistä kuin työpöydän laatikkoon koottujen Thomas-muistojen symboloima pakkomielteensä, joka muistuttaa kahden ihmisen välistä rakkautta vain hyvin jollain abstraktilla tavalla. Rakastavaisten intiimistä läheisyydestä Clairelle ei tunnu jäävän käteen juuri mitään, mutta laatikkoon tunnollisesti talletetut kondomipaketit merkitsevät hänelle sitäkin enemmän, samoin tapaamisten odotus. Loppu tunteesta muodostuu fiktiosta, jonka Claire rakentaa Thomasista ja erityisesti hänen perheestään. Tässä on jotain hyvin osuvaa (nyky)ihmisen tavasta kokea autenttisia kokemuksia.
***
Bernheimin tyyli on todella aivan käsittämättömän minimalistista, lakonisuudessaan välillä melkein vaivaannuttavaa. Silti lyhyistä lauseissa, jotka on rakennettu hienosti ranskan eri aikamuotojen keskinäiselle pelille, on outo vetovoima, jatkuva kysymys siitä mikä tarinassa on totta jos mikään. Bernheimin ansiot ovat siinä, miten hän onnistuu sekoittamaan täysin päähenkilönsä “toden” ja “fiktion” omassa fiktiossaan. Lisäksi, kuten Mäkeläkin esseessään toteaa, äärimmäinen minimalismi ja hahmojen paperisuus (en viitsi alkaa eritellä hahmojen paperisuuden astetta koska silloin paljastaisin liikaa kirjan juonesta) antaa lukijalle mahdollisuuden täydentää kertomusta vielä omalla fiktiollaan, joka mitä todennäköisemmin kumpuaa fiktioperinteen vakiintuneista tavoista kuvata romanttista rakkautta… Todellinen peilitalo.
“Pourquoi n’avait-elle jamais réussi à trouver le moindre cheveu de Thomas?
Elle se coucha, adossée aux deux oreillers, et alluma la télévision.
Elle passait d’une chaîne à l’autre. Parfois elle faisait glisser ses jambes nues entre les draps bien tendus. Parfois elle s’étirait.
Demain, elle reverrait Thomas.”
Bernheim on kirjoittanut myös François Ozonin hienon leffan “Swimming Pool”, jossa on samaa unenomaista tunnelmaa ja todellisuuden ja fiktion välisen suhteen tematiikkaa kuin “Sa femmessä”. Todellisena kuriositeettina voi mainita, että hän on kirjoittanut Michel Houellebecqin kanssa elokuvakäsikirjoituksen hänen romaanistaan “Plateforme” (sitä ei tosin kai ole koskaan saatettu filmille asti).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti