Sydämen oppivuodet

Flaubert-projekti jatkuu. Nyt vuorossa oli ”L’Éducation sentimentale” (suom. ”Sydämen oppivuodet”), Flaubertin viimeinen elinaikanaan julkaisema romaani. Kirja kertoo Pariisiin muuttavan nuorenmiehen kasvukertomuksen, joka Bouvard ja Pécuchet’n tapaan sijoittuu vuoden 1848 kuohuntojen ympärille. Päähenkilö Frédéric Moreau on herkkä ja ailahteleva nuorukainen, joka kohtalonsisartaan rouva Bovarya muistuttavalla tavalla haikailee taiteellisten pyrkimysten ja erityisesti suuren rakkauden perään vailla kykyä luotsata elämäänsä kunnolla mihinkään satamaan (Proust on muuten todennut, että "L'Éducation sentimentale" on paitsi hyvä nimi kirjalle olisi sopinut mainiosti nimeksi myös "Madame Bovarylle"). Haahuilun seuraukset ovat niin ikään emmamaiset: kaikkiin suuntiin hosuminen ja mielenoikkujen perässä ravaaminen johtaa siihen, ettei Frédéric saa pystytettyä elämälleen oikein minkäänlaista monumenttia. 

"L'Éducation sentimentale" ei kuitenkaan pyöri vain päähenkilönsä ympärillä, vaan siihen sisältyy kirjan tuoreeltaan arvostelleen George Sandin sanoja käyttäen useimpia niitä ihmistyypeistä, joita modernissa maailmassa esiintyy.  

Hienon Flaubert-kirjan "Haava" kirjoittanut Eila Kostamo tulkitsee, että Flaubertin nuoruuden kamppailut ikävystymisen, masennuksen, päämäärättömän hapuilun ja toisaalta runsaiden unelmiensa kanssa ovat päätyneet osaksi niin Emman kuin Frédéricinkin perusluonteita. Eila Kostamo on summannut antisankarimme ytimen niin hyvin, että lainaan ronskisti häntä:

"Frédéric on ennen muuta tunteiden, tunnelmien ja impulssien ihminen. Ne viskovat häntä ja muodostavat hänen päiviensä kudelman enemmän kuin mikään toiminta tai toiminnan yritys. Melankolisuus ja alttius masentua vähästä vaanii Frédériciä kaiken aikaa. (…) Frédéric koettaa paeta syvenevää masennustaan ja eksyksissäolon tunnettaan satunnaisiin kontakteihin. Ne ovat kuin peittoja, joihin hän tarrautuu ja joita hän kiskoo ahdistuksensa ylle."

***

”L’Éducation sentimentale” on varsin vahvasti omaelämäkerrallinen romaani. Erityisesti tämä näkyy kirjan keskusteemassa eli Frédéricin rakkaudessa häntä itseään huomattavasti vanhempaan Marie Arnoux’hun, joka edustaa kirjassa sen muista henkilöhahmoista poikkeavaa sydämen sivistystä ja kärsivällistä uhrautumista. Rouva Arnoux kestää pystypäin miehensä petollisuuden ja taloutensa romahtamisen eikä taivu edes Frédéricin liehittelyjen edessä. Frédéric rakentaa Mariesta ideaalin, jota vastaan peilaa kaikkia muita romanssejaan ja johon hän aina palaa. Taas on käsillä rakkauden imaginäärinen ulottuvuus.

"Il n'éprouvait pas à ses côtés ce ravissement de tout son être qui l'emportait vers Mme Arnoux, ni le désordre gai où l'avait mis d'abord Rosanette. Mais il la convoitait comme une chose anormale et difficile, parce qu'elle était noble, parce qu'elle était riche, parce qu'elle était dévote, – se figurant qu'elle avait des délicatesses de sentiment, rares comme ses dentelles, avec des amulettes sur la peau et des pudeurs dans la dépravation. "

"Frédéric ei kokenut rouva Dambreusen seurassa sellaista koko olemuksensa hurmiota, joka veti häntä väkevästi rouva Arnoux'n puoleen, eikä sitä vallatonta hilpeyttä, johon hänet oli aluksi houkutellut Rosanette. Mutta hän himoitsi tuota naista kuin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja vaivoin voitettavaa, koska hän oli jalosukuinen, koska hän oli rikas, koska hän teeskenteli hurskautta. Hän kuvitteli että tämän naisen tunteiden täytyi olla yhtä hienoja ja harvinaisia kuin hänen käyttämänsä pitsit, kuin amuletit paljaalla iholla ja häveliäisyys turmeluksesta huolimatta." (Suomennos J.A. Hollo)

Rouva Arnoux'n mies Jacques, joka kirjan alussa näyttäytyy Frédéricille menestyneenä kustantajana ja taidemesenaattina, paljastuu selkärangattomaksi nautiskelijaksi, joka jonglööraa sivusuhteitaan vaimonsa selän takana (vaimo tietysti tietää missä mennään) ja pilaa liiketoimensa yksi toisensa jälkeen. Frédéric jakaa herra Arnoux'n kanssa paitsi rakastajattaren myös kyvyttömyyden pitää kiinni rahoistaan: hän hukkaa perintönsä, lainailee rahaa holtittomasti ja pitää yllä liian kallista elämäntyyliä. Frédéricin  ammatillinen toiminta on niin ikään hapuilevaa: virat jäävät hankkimatta, romaani kirjoittamatta, taulut maalaamatta.

Frédéricin impulsiivisen tunne-elämän vastapainona on jo lapsuudessa alkanut ystävyys Charles Deslauriers'iin (miesparivaljakko-teemassa on muuten myös runsaasti omaelämäkerrallista värinää). Deslauriers on Frédériciä kunnianhimoisempi ja määrätietoisempi pyrkyrihahmo, ehkä jollain tavalla sukua de Maupassantin Bel-Amille (ja tietysti Balzacin Rastignacille, johon Deslauriers avoimesti viittaakin). Asianajajaksi päätyvä Deslauriers edustaa miehisiä, suoraviivaisia ominaisuuksia, kun taas erilaisista hermo-oireista kärsivä Frédéric on feminiinisyyteen (ennen vanhaan) liitettyjen heikkouksien kimppu.

***

Flaubertia ärsytti aikansa romantikkojen naiivi sentimentaalisuus. Flaubertin kirjan viesti onkin tyly: elämä kuluu tavoitellessa moninaisia päämääriä, jotka muuttuvat kosketuksesta savuksi. Ne jotka pysyvät käsissä, muuttuvat sydämen oppivuosien kuluessa kivuliaiksi ja rikkovat mukanaan kantajansa illuusiot. 

Poliittisesti romaani liikkuu tasavaltalaisuutta sympatisoivissa tunnelmissa. Monituisten poliittisten käänteiden, vähän arbitraarisen tuntuisten konkreettisten uudistuspyrkimysten ja niihin liittyvien laajojen henkilöspekulaatioiden yksityiskohtainen läpikäynti tuo ainakin itselleni olon, että Flaubert halusi välittää myös poliittisen todellisuuden pinnallisuuden ja tietynlaisen toissijaisuuden. Tässä mielessä kirjan massiivisen henkilökaartin rakkauspyrkimykset ja aika opportunistiset ja turhamaiset poliittiset ambitiot asettuvat rinnakkain. Suurimmalla osalla aidon tunteen palon korvaavat pyrkimys vaurastumiseen ja statuksen nostoon tai yksinkertaisesti tarve työntää syrjään liian vapaa-ajan ja taloudellisen riippumattomuuden tuomaa tylsistymistä.

"Le verbiage politique et la bonne chère engourdissaient sa moralité. Si médiocres que lui parussent ces personnages, il était fier de les connaître et intérieurement souhaitait la considération bourgeoise. Une maîtresse comme Mme Dambreuse le poserait.

Il se mit à faire tout ce qu'il faut."

"Poliittinen jaaritus ja hyvä ruoka tylsyttivät hänen moraalista tunnettansa. Vaikka nämä henkilöt näyttivät hänestä perin keskinkertaisilta, hän oli silti ylpeä heidän tuttavuudestaan ja toivoi hartaasti saavansa osakseen porvarillisten huomaavaisuutta. Sellainen rakastajatar kuin rouva Dambreuse varmaan hankkisi hänelle arvonantoa.

Hän ryhtyi tekemään mitä tehtävä oli."

*** 

Odotin "Sydämen oppivuosilta" paljon, koska se kokoaa laajan henkilögallerian ja seuraa kokonaisvaltaisesti sen tunne- ja muuta elämää poliittisten kuohuntojen keskellä. Kirjallisuuden magia on vain ihmeellistä: siinä missä paljon vähemmistä aineksista koottu Madame Bovary tai tylsäksi kuvittelemani Bouvard ja Pécuchet imivät mukaansa aivan käsittämättömällä tavalla, Sydämen oppivuodet jäi kummallisella tavalla etäiseksi ja hajanaiseksi. Sen monissa hahmoissa oli potentiaalia, mutta ehkä heitä oli yksinkertaisesti liikaa sivumäärään nähden. Harva henkilö jäi millään merkittävällä tavalla elämään ajatuksiin ainakaan näin yhdellä lukemisella ja toisella pikakertauksella, eikä yhteiskunnallisen elämän kuvauskaan avannut mitään suurempia oivalluksia. Flaubertilla vähemmän on enemmän.