Jotakin sielullista

“Lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina. Ne ovat pakkautuneet täyteen emootioita, jotka upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Mustarastaan laulu. Syreenipensaan tuoksu, Tien mutka. Emme ehdi valmistautua. Varoitusta ei tule. Kiipeämme jo mummolan vintinportaita tai kävelemme saunapolkua. Yksityiskohta on auennut kokonaisuudeksi. Joskus se on vain häivähdys. Kuin hauraan lasin läpi näemme menneen. Miten se oli ja on yhä, mutta silti emme saa siitä otetta kuin vahingossa. Aivan kuin aika tekisi virheen.”

Mainiona näyttelijänä tutuksi tulleen Hannu-Pekka Björkmanin “Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen” (2011) tunnelmoi lapsuuden maisemissa, vanhan kristillisen taiteen nyansseissa ja pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteensä. Kuvituksena kirjassa on Rax Rinnekankaan valokuvia. Björkmanin kirjan ydin on kurottaminen kohti jotain pyhää, hengellisen ulottuvuuden etsimistä arjesta, maisemasta ja taiteesta. Tässä pyrkimyksessään hän on sukua Paavo Rintalalle ja Antti Hyrylle, joihin hän usein viittaakin. Proustilaisia menneisyyden välähdyksiä ihmetellen Björkman palaa muistoissaan lapsuutensa Lakeuden maisemiin ja niiden synnyttämiin merkityksestä raskaisiin vaikutelmiin. Häntä kiinnostaa lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi, mikä tuntuu tarkoittavan lopullista tietoisuutta itsestä ja samalla maailman jakautumista kahdeksi, minuksi ja muuksi. Björkmanin pyhyyden kaipuu tuntuukin selittyvän Hyryn novellin “Kivi auringon paisteessa” -inspiroimana pyrkimyksenä takaisin “lapsuuteen”, aikaan jolloin oli yhtä maailman kanssa:

“Koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.”

***

Björkman lähestyy ihmisyyttä paitsi ajan myös valon käsitteen kanssa. Hän kuvaa Vermeerin tapaa käyttää “valohelmiä” teostensa yksityiskohtien korostamiseen ja päätyy pohtimaan vuosisadat kestävää taiteen valoa heijastumana “Jumalan valosta”. Kuvataiteen kautta Björkman kokee vahvasti, miten hän tulee yhdeksi taulujen kanssa katseensa kautta. “Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisessä.”

Taas kerran Proustin mieleen tuovalla tavalla hän katsoo, että uskonnon, taiteen ja luonnon kautta ihminen pääsee tietoisuutensa, “luovan ajattelun esteen”, tuolle puolen ja käsiksi valoon, “joka kantaa ihmisyytemme historiaa” ja joka tuo mukanaan armon. Proust käsitteli näitä hetkiä jonkinlaisina transsendentteinä välähdyksinä, joilla ei välttämättä ollut mitään uskonnollista sisältöä ja jotka ylittivät lineaarisen ajan kokemuksen suhteessa yksilön omaan menneisyyteen, Björkman taas kytkee hengelliset kokemukset (kristilliseen) uskonnollisuuteen ja ihmisen pääsyyn yhteyteen jonkin laajemman inhimillisen peruskokemuksen kanssa. Proustin lähestymistapa oli siis yksilökeskeisempi, Björkman katsoo asiaa kollektiivisemmin. Itse käsitän asian niin, että hetkessä elävä ihminen kokee syviä kokemuksia vain suhteessa menneisyyteensä, joko omaansa tai jonkin yhteisön menneisyyteen. Ja mitä syvemmin ihminen tiedostaa suhteensa menneisyyteensä, sitä vahvemmin hän on olemassa ja sitä paremmin hän ymmärtää paikkansa maailmassa.

***

Björkmanin kirja olisi minusta mukavampi ilman esipuhettaan, joka maalaa vähän olkiukkomaisen kuvan perinteeseen kosketuksensa menettäneestä nykyihmisestä. On tapahtunut “hengellisen muistin menetys”. Tällainen ihminen kelluu Björkmanin mukaan tasaisessa informaatiovirrassa, jossa Kristuksen kuolema rinnastuu merkitykseltään urheilutuloksiin tai uutisista vuotaviin sotiin. Björkman puhuu ihmisestä, jolta puuttuu yhteys “ihmiskunnan henkiseen muistiin” ja samalla itseensä. Björkmanin eetos taas on, että on parempi “mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa.” Näillä lähtökohdilla Björkman liittää itsensä antimodernistiseen perinteeseen, jonka pahin vihollinen on itsensä tradition kahleista vapauttanut yksilö. Björkmanin tapauksessa “ihmiskunnan henkisestä muistista” puhuminen tuntuu tarkoittavan nimenomaan Euroopan kristillisen perinteen unohtumista. Hän ei pidä ajastamme, “joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa jumalaan – epä-älyllisenä.” Tätä taustaa vasten sinänsä hieno pyrkimys yhteyteen maailman ja henkisyyden kanssa muistojen ja taiteen kautta saa vähän yksitotisen sävyn. Miksei voisi ajatella, että Marcel Proust tai Albert Camus ovat kärsineet ja kuolleet meidän puolestamme ihan yhtä merkittävällä tavalla kuin nasaretilainen edeltäjänsä. No, hahmottakoon kukin jumaluuden käsitteensä niin kuin parhaimmaksi näkee.

Björkman kirjoittaa vetoavasti vaikkakin vähän pitkästi 1500-luvulla eläneen taidemaalari Mathias Grünewaldista, josta Paavo Rintalakin on kirjoittanut aikanaan romaanin. Björkman keskittyy kuvailemaan hyvin yksityiskohtaisesti Grünewaldin maalaamaa Isenheimin alttaritaulua. Hän avaa kiinnostavasti kuva-aiheiden taustoja ja kristillisen symboliikan peruskuvioita. Mutta esipuheen provosoimana huomaa pikkumaiseen mieleensä nousevan kysymyksen, että mitä Björkmanin kiroama nykyihminen ajattelee Isenheimin maalauksissa vahvasti esillä olevan “Pyhän Antoniuksen tulen” eli torajyvien saastuttamasta rukiista aiheutuvan ergotismin hoitamisesta rukoilemalla ja vanhoja reliikkejä hipelöimällä? On varmaa, että Grünewaldin idea esittää ristillä riippuva Kristus tuohon aikaan jyllänneen taudin kourissa sai aikaan lohtua aikansa kärsijöissä, nykyihminen saa todennäköisesti enemmän lohtua siitä että elintarviketeollisuuden laadunvalvonta pystyy huolehtimaan siitä, ettei ruisleivässä ole liikaa alkaloideja. Perinteessä piilee aina anakronismin riski. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei menneisyyttään olisi hyvä tuntea.

Juutun vielä hetkeksi nykyihmisen kritiikkiin. Tällaiselle, osittain varmasti perustellulle kritiikille altistuessaan ei voi olla pohtimatta entisaikojen suurten massojen sivistystasoa ja yhteyttä “ihmiskunnan henkiseen muistiin”. Millainen oli vaikkapa 1800-luvun alun kouluttamattoman suomalaisen yhteys tähän traditioon verrattuna nykyajan viidakon tähtösten tuijottajaan? Tunsiko hän renessanssimestarit, liikuttui oopperasta ja pökertyi tajutessaan Platonin ja kristinuskon perimmäiset yhteydet? Samoja epäilyksiä hiipii mieleen yleensäkin antimodernisteja lukiessa – he ovat nimittäin lähes poikkeuksetta tuskastuneita omaan aikaansa ja sen typeryyttä uhkuviin massoihin. Bourdieulainen distinktion käsite tekee mieli kaivaa taskusta tällaisten jeremiadien äärellä, vaikka niistä yleensä niin kovasti pidänkin.