Raha maailmaa pyörittää

"Porin erakoksi" tituleeratulla Juha Seppälällä on kadehdittava maine älykkäänä ja synkkänä suomalaisen miehen ja yhteiskunnan mielenmaiseman kuvaajana. Hänen näkemyksensä maailmasta on yhtä armoton kuin Arto Salmisella tai vastikään käsittelyssä olleella Michel Houellebecqillä, hän on toisin sanoen jonkinlaisen ”depressiivisen realismin” edustaja. Eksistentialistinen vieraantuneisuus on Seppälän peruskauraa. Hän on myös moralistin maineessa. Nykyihminen ei hänen kirjoissaan vaikuta kovin kaksiselta otukselta.

Verrattuna esimerkiksi Salmiseen Seppälän kirjat ovat ”taiteellisesti” kunnianhimoisempia. Huomaa, että hän on lukenut todella paljon. Vaikka hän on pintapuolisesti erittäin helposti lähestyttävä, romaanien sirpaleiset ja eri lajityyppejä sotkevat rakenteet, sivuilla vilisevät symbolit ja normaalista romaanikerronnasta irtoavat filosofiset tai esseistiset viitteet tekevät hänen kirjoistaan mukavalla tavalla syvällisen tuntuisia. Useampi lukukerta on tarpeen, jos mielii puristaa edes suurimman osan Seppälän kirjoihinsa kätkemistä merkityksistä. (Mainittakoon muuten, että Seppälänkin taustalta löytyy  kustannustoimittaja Harri Haanpää, myös Touko Siltalan kanssa hän on työskennellyt).

***

"Kun katsoin isääni ja hänenkin taakseen, näin rahan aina vilahtavan jossakin taustalla. Se oli kuin peili, joka oli asetettu peilin eteen. Kun katsoin peiliin, se kurkisti olkani yli. Toisinaan se sai rotan hahmon. Ymmärsin, että jos halusin tietää kuka olin, minun oli perehdyttävä rahaan. Hommasin uusimmat analyysiohjelmat paikantaakseni sen, se oli ovela, se liikkui, se oli joka hetki jossakin, se oli haaste, vastustaja ja selittäjä samalla kertaa. Halusin tietää mitä se oli ja kuinka se toimi. Halusin pakottaa sen luokseni, taivuttaa tahtooni, alistaa kuin koiran, ja nyt minulle tarjottiin siihen tilaisuutta. (Luulen että halusin tuhota sen.)"

Luin juuri Seppälältä vähemmän hehkutetun romaanin ”Yhtiökumppanit” (2002), joka sijoittuu 1990-luvun lopun IT-maailmaan. Kirjan päähenkilö on yrittäjä ja graafikko Pete, joka on sukunsa perinteen velvoittamana uhrannut elämänsä työlleen ja rahan tekemiselle ja hukannut samalla kosketuksen perheeseensä ja kaikkeen muuhunkin inhimilliseen. Romaanissa on myös kaksi muuta kertojanääntä, jatkosotaa sotiva Peten isä ja Peten firmaansa toimistosihteeriksi palkkaama Kirsi. Kirjan keskiössä on vanha ruotsalainen kuparikolikko, joka on kulkenut Peten suvun miehillä ja ohjannut heidän elämäänsä monin tavoin. Samainen kolikko sitoo "Yhtiökumppanien" kolme kertojaa yhteen, vaikka Peten isän sotakertomus jääkin vähän irralliseksi muusta tarinoinnista. Raha – ja yleisemmin itsekkyys – ajaa Seppälän maailmaa eteenpäin, ja ainoa lohtuna tuntuu olevan seksi ja kenties viattoman menneisyyden muistelu. Perhe muuttuu illuusioiden romuttuessa ilmeisesti lähes väistämättä yhtiökumppanuudeksi, jossa pohditaan omaisuudenjakoa ja hyötylaskelmia lähes samalla tarmolla kuin yritysmaailmassa.

"Me olimme kuin yhtiökumppanit. Joskus yllätin itseni ajattelemasta perhettämme toiminnallisena yksikkönä, joka muistutti mitä tahansa taloudellista yhteenliittymää. Se tuntui kipeältä ja hävettävältä, tiesin että me olimme rakastaneet toisiamme (missä helvetissä se kaikki oli, mihin se oli mennyt, missä oli nuoruuteni, missä sinä olit ja mitä helvettiä oli elämä jonka kulkua kukaan ei voinut hallita?). Historiallinen tulos ei taannut onnea tässä päivässä. Jos me olimme kuin yritys, olimme laiminlyöneet henkilöstöhygienian. Kirsi oli tullut (»tullut») hiljattain firmaan, huomasin sen D-kuppien vetävän puoleensa elukkamaisella tavalla ja kerran ylitöissä oli enemmän kuin lähellä, etten kouraissut sitä haaroista kun se oli kumartuneena pöytänsä ylle. Tunsin olevani pommi."

Vaikka Pete tajuaa hukanneensa yhteyden vaimoonsa ja pohtii asiaa kirjassa moneen otteeseen, hän ei tunnu ajattelevan että voisi tehdä asialle mitään. Tässä on Peten hahmon herättämä keskeinen kysymys: jos hän kerran välittää elämänsä kariutumisesta niin paljon, että jaksaa vatvoa asiaa kerta toisensa jälkeen, miksi hän ei osaa tehdä asialle mitään. Kuten ylläolevasta lainauksesta käy ilmi, himo suuntautuu aika klassisella tavalla rikkinäiseen sihteeri-Kirsiin, joka hakee ratkaisua tyhjyyteensä varsin konkreettisella tavalla. Seppälän naiskuva ei varsinaisesti mairittele, mutta eipä mairittele mieskuvakaan. Tässäkin suhteessa hän muistuttaa kovasti Houellebecqiä, jonka miesten luoma maailma on muuttunut heille itselleen sietämättömäksi asua.

Peten firman viimeinen yritys pelastautua mullistavan tietokoneroolipelin avulla epäonnistuu tietysti yhtä vääjäämättä kuin päähenkilön avioliitto. Pelin suunnitteluun omistettu retriitti antaa Seppälälle kuitenkin mahdollisuuden hypätä hetkeksi teatteri-ilmaisun pariin ja tuoda romaaniin vielä pari uutta kerrosta, joita lukija voi sängyssään pähkäillä.

PS Seppälän maailmankuvan ehdottomuus toi mieleen pari viikkoa sitten Teatteri Takomossa näkemäni Milja Sarkolan "Perheenjäsenen", joka on aika rankka autofiktio. Näytelmä tuntuu jakavan mielipiteet, mutta omasta mielestäni Sarkolan teksti yhdistää postmodernin etäännyttämisen keinoin hienosti taiteen ja perhe-elämän kipukohtien pohdintaa. Sarkolan yksi keskeinen teema oli objektiivisen totuuden mahdollisuus erityisesti ihmisten välisissä suhteissa (käsiteltynä taiteessa tai ylipäätään). Taiteen piirissä kai usein ajatellaan, että mitä törkeämmin, suoremmin ja inhorealistisemmin asiat kuvataan, sitä "todempaa" teksti on. Tällaisen lähestymistavan antiteesinä on pikkuporvarillinen kulissien kannattelu ja kohteliaisuusnormien sanelema hienotunteisuus. Samalla oletetaan, että ihmisessä on jokin kova ydin, joka hänestä voidaan taiteen keinoin kaivaa esille. Sarkolan teksti problematisoi tätä taiteeseen syvälle juurtunutta totuutta aika hienolla tavalla.