Toimistorotta taistelukentällä

“Décidément, me disais-je, dans nos sociétés, le sexe représente bel et bien un second système de différenciation, tout à fait indépendant de l’argent ; et il se comporte comme un système de différenciation au moins aussi impitoyable. Les effets de ces deux systèmes sont d’ailleurs strictement équivalents. Tout comme le libéralisme économique sans frein, et pour des raisons analogues, le libéralisme sexuel produit des phénomènes de paupérisation absolue. Certains font l’amour tous les jours ; d’autres cinq ou six fois dans leur vie, ou jamais. Certains font l’amour avec des dizaines de femmes ; d’autres avec aucune. C’est ce qu’on appelle la ‘loi du marché’. Dans un système économique où le licenciement est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver sa place. Dans un système sexuel où l’adultère est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver son compagnon de lit. En système économique parfaitement libéral, certains accumulent des fortunes considérables ; d’autres croupissent dans le chômage et la misère. En système sexuel parfaitement libéral, certains ont une vie érotique variée et excitante ; d’autres sont réduits à la masturbation et la solitude. Le libéralisme économique, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société. De même, le libéralisme sexuel, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société.”

“Ajattelin, että seksi todellakin muodostaa yhteiskunnassamme toisen, rahasta riippumattoman erottelujärjestelmän, joka on aivan yhtä säälimätön. Näiden kahden systeemin vaikutukset ovat sitä paitsi täsmälleen samat. Aivan kuten taloudellinen ja pidäkkeetön liberalismi, myös seksuaalinen liberalismi synnyttää absoluuttisen kurjistumisen ilmiön. Jotkut rakastelevat joka päivä, toiset vain viisi tai kuusi kertaa elämässään tai eivät koskaan. Jotkut rakastelevat kymmenien naisten kanssa, toiset eivät yhdenkään. Sitä kutsutaan ‘markkinoiden laiksi’. Taloudellisessa järjestelmässä, jossa irtisanominen on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään paikkansa. Seksuaalisessa järjestelmässä, jossa aviorikos on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään oman sänkykumppanin. Täysin liberaalissa taloudellisessa järjestelmässä yhdet keräävät huomattavia omaisuuksia kun toiset viruvat työttömyydessä ja kurjuudessa. Täysin liberaalissa seksuaalisessa järjestelmässä yksillä on monipuolinen ja jännittävä seksielämä, toiset ovat pakotettuja masturbaatioon ja yksinäisyyteen. Taloudellinen liberalismi on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. Samoin seksuaalinen liberalismikin on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin.” (Suomennos Ville Keynäs)

Michel Houellebecqin (ks. Houellebecqistä yleisemmin aiemmassa postauksessa) 150-sivuisesta esikoisromaanista “Extension du domaine de la lutte” (1994, suomennettu nimellä "Halujen taistelukenttä") kirjoittaminen on vähän kuin yrittäisi sanoa jotain objektiivista Punahilkasta, lapsuudenystävästään tai viisi vuotta kuluttamistaan tennareista. En tiedä oikein montako kertaa olen sen lukenut mutta niin monta kuitenkin, että se on muuttunut itselleni jonkinsorttiseksi kulttiobjektiksi.

Kirjan keskeinen “filosofinen” teesi on, että nyky-yhteiskunnassa on joko pysyteltävä laskujen maksamisten ja veroilmoitusten täyttämisten ja vastaavien operaatioiden kansoittamassa “sääntöjen maailmassa” tai astuttava “taistelun maailmaan” (domaine de la lutte). 1968-sukupolven aikaansaaman emansipaation takia taistelun maailmassa viidakon laki on laajentunut koskemaan paitsi talouselämää myös seksiä: kuten on rahankin kanssa, sängyssä toisilla käy käsittämätön flaksi, toisilla ei juuri minkäänlainen. Muutenkin ihmisten välisestä elämästä on tullut pelkkää laskelmointia (kirjan henkilöillä ei luonnollisesti ole mitään kosketusta esimerkiksi rakkausvetoiseen perhe-elämään, tuohon markkinalogiikkaa pakenevaan anomaliaan, koska seksuaalinen vapaus on tehnyt senkin mahdottomaksi).

En ole enää edes varma, onko "Extension" oikeasti hyvä kirja, joskus epäilen että se on paikoin vähän nolo ja saarnaava. Joskus pahana hetkenä huomaan ajattelevani, ettei sen atk-alalla työskentelevällä ja vapaa-ajallaan kotonaan yksin mainoslehtisiä selailevalla tai omituisia eläinsatuja raapustelevalla kolmikymppisellä minäkertojalla ole mitään annettavaa suurimmalle osalle ihmisistä. Että hän on vain klassinen masentunut reppana, joka ei ota vastuuta elämästään vaan löytää ongelmilleen syyt itsensä ulkopuolella. Että sillä, ettei hän ymmärrä miten ihmiset jaksavat elää, on enemmän tekemistä hänen itsensä kuin minkään yleispätevän kokemuksen kanssa. Joskus minun on myös vaikea suhtautua Camus’n Sivullisen kanssa silmää iskevään kohtaukseen, jossa tämä antisankari päätyy manipuloimaan vielä itseäänkin surkeampaa otusta ja yrittää usuttaa tämän 28-vuotiaan seksinnälkäänsä ja epätoivoonsa pakahtuvan neitsyen puukkomurhaan hiekkarannalla…

***

Ja silti luen tämän pikku kirjan suunnilleen kerran vuodessa (myös jatkossa, pelkään). Siihen jää kiinni jollain aivan omituisella tavalla. Lyhyet lauseet iskevät tajuntaan ja pysyvät siellä. Se tavoittaa sittenkin jotain hyvin merkityksellistä ihmisen osasta. Sen henkilöhahmot ovat niin kurjia, että ne muuttuvat humoristisiksi ja sellaisina jotenkin sympaattisiksi. Myös toimistoelämän karikatyyrina se on melkein yhtä onnistunut kuin Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin nerokas tv-sarja “The Office” (joka myös pitää katsoa vähintään kerran vuodessa).

Ja kuten tuli sanottua jo siinä viimekertaisessa Houellebecq-postauksessa, kaikki Houellebecqin keskeiset teemat ovat siinä jo vähintään nupullaan. Mitä siitä, että päähenkilön kärsimys voi olla vähintään osaksi itsetuotettua, omista valinnoista (eli “yhteiskunnan paineesta”) johtuvaa, napanöyhtäistä kitinää siitä ettei voi saada kaikkea, että vain harvat elävät kultaisen elämän jossa kaikki naksuu kohdalleen? Eikö ole inhimillistä valittaa, varsinkin siitä että itselle on jaettu huonot kortit kouraan? Ja vähintään yhtä terapeuttista ja lohduttavaa on lukea tällaista valitusta.

Olen päätynyt ajattelemaan, että oikea tapa lähestyä Houellebecqin ajatusmaailmaa on lukea sitä jonkinlaisena hypoteesina tai ideaalityyppinä, jota vasten peilata maailmaa ja ajatuksiaan. Kirjan teemaan sopivasti talousteoria-analogiaa käyttäen Houellebecqin maailmankuvaa voisi verrata täydellisen kilpailun ajatukseen taloustieteissä. Tosimaailmasta sellaista ei löydä, mutta konsepti on oikein käytettynä silti hyödyllinen. Tällaisten konseptien kanssa pelaaminen vaatii nyanssien tajua: yksinomaisesti täydellisen kilpailun teorian pohjalta ei kannata tehdä politiikkaa tosimaailmassa eikä pelkille Houellebecqin teeseille kannata pohjata maailmankuvaansa. Ne ovat ideaalityyppejä, ja sellaisina ajattelulle hyödyllisiä.

***

Houellebecq on itse sanonut, että hän pyrkii eroon “kirjallisesta tyylistä”. Houellebecqin mukaan tekstin ja sen tyylin tulee seurata kirjoittajan heiluvia mielialoja ja niiden tunnelmaa ilman mitään tyylillisiä maneereja (« J’essaie de ne pas avoir de style ; idéalement, l’écriture devrait pouvoir suivre l’auteur dans les variétés de ses états mentaux, sans se cristalliser dans des figures ou des tics.»). Houellebecqin teksti on kuitenkin helposti tunnistettavissa tekijänsä näköiseksi, tosin esseemäiset tai mainoskuvastosta lainaavat kollaasipätkät sekoittavat onnistuneesti fiktiivistä kerrontamassaa. Kertojansa suulla hän tuomitsee romaanikirjallisuutta riivaavan yksityiskohtaisen henkilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa kuvaamisen potaskaksi ja toteaa, että filosofisen tavoitteensa saavuttamiseksi hänen on karsittava, yksinkertaistettava, “tuhottava yksi kerrallaan hirmuinen määrä yksityiskohtia”. 

Tässä hän onnistuu. Ehkä hän todella itsekin ajattelee kirjallisuuttaan jonkinlaisena "täydellisen kilpailun teoriana", jonka filosofisen räjähdyspotentiaalin tarjoaa nimenomaan sen teoreettinen yksinkertaisuus. Näin käy tällä metodilla minäkertojalta työhuoneensa jakavan Bernardin summaaminen:

“Je crois qu’il s’appelle Bernard. Sa médiocrité est éprouvante. Il n’arrête pas de parler de fric et de placements: les SICAV, les obligations françaises, les plans d’épargne-logement… tout y passe. Il compte sur un taux d’augmentations légèrement supérieur à l’inflation. Il me fatigue un peu; je n’arrive pas vraiment à lui répondre. Sa moustache bouge.”

(…):

“Pauvre Bernard, dans un sens. Qu’est-ce qu’il peut bien faire dans sa vie. Acheter des disques laser à la FNAC? Un type comme lui devrait avoir des enfants; s’il avait des enfants, on pourrait espérer qu’il finit par sortir quelque chose de ce grouillement de petits Bernards. Mais non, il n’est même pas marié. Fruit sec.”

“Hänen nimensä on luullakseni Bernard. Hän on kuvottavan keskinkertainen. Hän puhuu jatkuvasti rahasta ja sijoituksista: sijoitusyhtiöistä, valtion obligaatioista, asuntosäästämisestä… kaikesta sellaisesta. Hän odottaa inflaation kasvavan hitaasti. Alan pikku hiljaa väsyä häneen. En keksi, mitä vastata. Hänen viiksensä heiluvat.”

(…)

“Hän jotenkin säälittää minua. Mitä hän voi tehdä elämällään? Ostaa cd-levyjä FNACista? Hänenlaisellaan tyypillä täytyisi olla lapsia; jos hänellä olisi lapsia, hän voisi edes saada jotain aikaan siitä pikkubernardien kuhinasta. Mutta ei. Hän ei ole edes naimisissa. Rusina.” (Suomennos Ville Keynäs).

PS Kirjasta samalla nimellä tehty Philippe Harelin elokuva, jota Houellebecq on ollut myös kirjoittamassa, on hyvinkin katsomisen arvoinen.