torstai 4. lokakuuta 2012

Uuden romaanin manifesti

Venäjänjuutalaiseen sukuun syntynyt ja myöhemmin ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900 – 1999) tunnetaan kirjallisuusympyröissä yhtenä ranskalaisen, perinteistä romaanikäsitystä uudistamaan pyrkineen "uuden romaanin" (le nouveau roman") johtotähdistä. Aika moni tuntuu leimaavan uuden romaanin itsetarkoitukselliseksi muotokikkailuksi, jonka soisi vaipuvan unholaan. Sarraute on kuitenkin kirjailija, jonka teoksiin ja ajatuksiin romaanista kannattaa ehdottomasti tutustua.

Sarraute avasi teoreettista suhdettaan kirjallisuuteen esseekokoelmassaan “L'Ère du soupçon” eli suomeksi suunnilleen "Epäilyksen aikakausi" (1956, ei tietääkseni suomennettu), jota pidetään myös uuden romaanin opinjulistuksena. On tosin hyvä huomata, että Sarrauten ensimmäinen uuden romaanin ajatuksia käytännössä kokeillut teos ilmestyi jo lähes 20 vuotta ennen näitä esseitä.


***

Sarrauten perusidea on se, että edelleen laajassa käytössä olevilla klassisen realismin välineillä on mahdotonta päästä suuria mestareita kuten Dostojevskia tai Balzacia syvemmälle. Sarrauten mukaan ihmiset ovat niin tottuneita klassikoiden luomiin konventioihin, että niistä on tullut todellisuuden näkemisen estävä toinen luonto, liian helppo ratkaisu.

Sisältö on Sarrautelle aina muotoon sidoksissa. Jos haluaa päästä klassista romaanitaidetta syvemmälle ihmisen nahkoihin, täytyy uudistaa menetelmiä. Toisaalta omaperäinen tyyli on vain halpa temppu, jos se ei mahdollista porautumista kohti "todellisuutta".

Sarrauten silmät avautuivat muodon ja sisällön yhteydelle hänen lukiessaan modernisteja, etenkin Proustia, Joycea ja Woolfia. Nämä onnistuivat murtamaan perinteiset ilmaisutavat tajunnanvirtatekniikallaan. He käänsivät katseen kohta ihmisen sisuksia ja pyrkivät löytämään totuuksia, joihin klassisella romaanikerronnalla ei päässyt käsiksi. Sarraute vertaa kehitystä maalaustaiteeseen 1800-luvun lopulla, jolloin taiteilijat onnistuivat karistamaan hartioiltaan klassisen maalaustaiteen rajoitteet. 

Tosin pian modernistien jälkeen eksistentialistit näyttivät, ettei ihmisen sisällä ollutkaan mitään nähtävää (tosin Sarraute näyttää, miten Camus'n Meursault'nkin tai häneksi naamioituneen kertojan sisällä elää sitkeästi perinteinen esteetti ja tarinankertoja). Ihmisen sisältä kultahippuja siivilöineiden modernistien löydökset tuntuivat Sarrautesta lopulta epätyydyttäviltä, vihjasipa hän itse Proustinkin olevan kenties lopulta vain henkilöhahmoja suoltava, liikaan analyysiin sortuva kynäniekka. Ja vaikkei olisi ollutkaan, modernisteja oli täysin turha imitoida, koska he olivat sanoneet jo kaiken sen, mikä heidän metodeillaan oli mahdollista.

***

Sarrautea ärsytti, että suurin osa kirjallisuudesta oli jumissa klassisen romaanin juoni-, henkilöhahmo- ja dialogikonventioiden kanssa, vaikka samat asiat saattoi tavoittaa paljon moniulotteisemmin ja syvemmin elokuvassa ja teatterissa. Hänen mielestään romaanin lisäarvo oli jossain ihan muualla.

Sarraute antaa esseissään Proustille pisteet siitä, että hän pyrki sentään analysoimaan keskustelun pinnan alla kytevät vaikuttimet ja vaille sanoja jäävät liikahdukset (sous-conversation), mutta hänkään ei kyennyt siihen mihin kirjailijan pitäisi pystyä: vaientamaan kertoja, raahaamaan lukija osalliseksi peliin, saamaan hänet varuilleen, käyttämään kaikkia aistejaan tekstissä uidessaan.

Sarraute väittää varsin raflaavasti, että sellainen aikalaiskirjallisuus, johon lukija pystyy samaistumaan ja joka peilaa hänen kokemustaan maailmasta, on lähes varmasti arvotonta, koska se edustaa keskivertoihmisen keskivertokokemusta ehkä pikkuisen napakammin ilmaistuna. Toisin sanoen se vastaa (Sarrauten mielestä romaanitaiteen kannalta epärelevanttiin) tarpeeseen saada tukea omille epäomaperäisille käsityksille todellisuudesta ("Täähän on ihan kuin mun elämästä, just noin mäkin ajattelen!").

Sarraute katsoi, että oikean, uutta luovan taiteen tulee olla muodoiltaan (ja siten myös sisällöiltään) niin uutta ja epämukavaa, että lukija nimenomaan EI samaistu siihen, vaan se avaa täysin uusia ja häiritseviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

***

Sarrauten tutkimusten kohteeksi muodostuivat jossain tajunnan rajamailla häilyvät ja usein joistain ulkoisista olosuhteista johtuvat mielenliikahdukset, joita oli lähes mahdotonta kuvata sanoin. Hän näki näissä tropismeiksi (sana on lainattu biologiasta ja tarkoittaa kasvien kasvun suuntautumista lähinnä valon ja painovoiman vaikutuksesta) ristimissään ilmiöissä ja niiden edustamissa ihmismielen tiedostamattomissa kerroksissa sen totuuden, jota kohti romaanitaiteen piti pyrkiä. Ainoa keino tavoitteeseen pääsemiseksi oli riisua tropismien ympäriltä kaikki perinteistä romaania rasittavat tekijät kuten juoni ja persoonalliset henkilöt.

Sarraute halusi näyttää, miten vaikkapa arkisen keskustelun pinnan alle kätkeytyi valtava määrä "ali-keskustelua", joka koostuu monimutkaisista mielleyhtymistä ja tunteista, valtasuhteista, piilotetuista motiiveista, kätketyistä tarpeista ja sen sellaisista. Tämän tavoittamiseksi tuli tarttua hetkeen, hidastaa ajankulu ja katsella tapahtumia läheltä. Nämä liikahdukset ovat Sarrauten näkemyksen mukaan universaaleja, ja niitä oli paras kuvata mahdollisimman anonyymien ihmisten kautta.

Sarraute piti tehtävää vaikeana. Hänen mukaansa keskimääräinen lukija oli pavlovilaisen ehdollistunut kasaamaan tekstimassasta koherentteja henkilöitä ja halusi päästä helpolla, pysyä tutulla maaperällä. Lukija täytyi siis haastaa ja pakottaa hänet osallisena syvälle tekstiin.

***

99-vuotiaaksi eläneen Sarrauten koko mittava tuotanto rakentui tropismin käsitteen ympärille. Vuonna 1939 ilmestynyt esikoisteos "Tropismes" (Tropismeja, suomentanut Leena Kirstinä 1968) sisältää 24 erittäin lyhyttä ja vaikuttavaa proosatekstiä. Sarraute ehti kirjoittaa pitkän elämänsä aikana hurjan määrän kirjoja, joista olen lukenut vasta muutaman. Pidemmissä teksteissä Sarrauten monimutkaisille mielleyhtymille ja tunteille hakemat "objektiiviset korrelaatit" pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja lukijan todellinen eläytymiskyky punnitaan.

Pistän tähän kohtaan pisteen ja palaan seuraavassa postauksessa Sarrauten tuotantoon. Tropismien lisäksi kammataan ainakin mahtava taidepiirisatiiri "Kultaiset hedelmät".

3 kommenttia:

  1. Terve. Juuri laitoin tähän liittyvää kommenttia toiseen juttuusi(Ulysses, kyllä minä sanon Kyllä), mutta laitan osan siitä tähän kun tulikin tämä Sarraute nyt ihan itsenäisenä (myös Melenderin blogissa komentoin tätä).

    Tuohon Sarrauten ajatukseen suhtaudun kaksijakoisesti.

    Toisaalta taiteen on vietävä meidät äärimmäisyyksiin jotta emme vain laiskasti tunnista siinä tuolla Sarrauten moittimalla tavalla itseämme, toisaalta taiteen on oltava ansa, johon taiteen jokamieskin menee. Jälkimmäisessä tapauksessa sen on oltava jotain tunnistettavan ja käsittämättömän väliltä. Voisiko sanoa: petollisen banaalia. Tätä Sarraute ei tarpeeksi ainakaan lainaamissasi kohdissa huomioi. (Ymmärrän hyvin jos vaikkapa Millaista on ei kosketa suurta yleisöä, mutta silloin vain tarvitaan muita taiteen keinoja, ei automaattisesti leipää ja sirkushuveja.)

    Kyse on eräänlaisesta kulttuurisesta luokkasodasta, jossa toiset vaativat ymmärrettävyyttä, toiset melkeinpä halveksivat sitä. Ja enemmän kärjistäen: edelliset haluavat taiteesta itsensä näköistä ja jälkimmäiset haluavat määritellä taiteelle rahvasta viisaamman, itsensä kaltaisen lukijan.

    Sarrauten näkemyken Pasolini on ilmaissut omalla tavallaan kommentoidessaan elokuvaansa Salo 120:"Tässä elokuvassa ei ole pienintäkään sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle."

    Oman tulkintani mukaan tuo perustelematon mielikuvitus on juuri tuota Sarrauten "pelkäämää", voisiko sanoa muoto-sisällöltään laiskaa kirjoittamista ja lukemista. Mutta jos tämän perustelemattoman mielikuvituksen haluaa ansaan, on mielestäni tehtävä kompromisseja.

    Taide on tutun ja oudon rajalla kulkemista ja leikkimistä ja nauitinnollisinta taiteessa on, kun ansa laukeaa. Esimerkiksi Muodonmuutoksen kuoriaisuus mykistyvänä lacanilaisena reaalisuutena ja niin tarinan henkilöiden kuin lukijankin pyrkimys määritellä sitä inhon, pelon, hämmennyksen, myötätunnon ja säälin koneistolla, on juuri oikeassa mitassa ymmärrettävissä ja tuttua, että sen myötä voi ajautua hukkaan, vaikkapa sitten voimattomaan mielikuvitukseensa. (Ja kaiken maailman Kafkan isäsuhteilla ja freudilaisuuksillahan tästä reaalisen umpikujasta sitten aina yritetään selviytyä sivistyneesti).

    Täysin uutta muotoa on tietenkin välttämätöntä rakentaa ja siksi taiteen turhuus ja leikkisyys on juuri korvaamatonta. Mutta ansana toimiakseen sen täytyy olla jossain määrin tuttua.

    t. juha



    VastaaPoista
  2. Juha, kiitos kommentistasi!

    Joo, olen samaa mieltä siitä että Sarraute kärjistää aika vahvasti, mutta niinhän esseissä usein on tapana. Tuo ansa-metafora on todella osuva, mutta täydentäisin sitä kyllä juuri tuolla "kulttuurisella luokkasodalla" sikäli, että kunnollinen uutta luova taide uppoaa yleensä ensimmäisenä johonkin avantgardeen, joka tuntee taiteen perinteen ja pyrkii rakentamaan sen päälle jotain uutta. Siitä se sitten leviää laajempaan tietoisuuteen ja muuttuu vähitellen normiksi. Sitten on taas uuden aallon vuoro...

    Ja siitä voidaan kiistellä ikuisesti, onko esimerkiksi Joyce tavoittanut jotain objektiivisesti katsoen syvempää kuin vaikka Balzac, vai onko kyse yksinkertaisesti tyylieroista. Nykyihmisen etuoikeus on, että hänellä on käytössään koko paletti, ja siinä mielessä Sarraute on oikeassa, että taiteen velvollisuus on tuntea historiansa ja viedä soihtua eteenpäin eikä jämähtää toistamaan vanhaa vaikka sillä tekisikin itsensä rikkaaksi.

    VastaaPoista
  3. toi balzac joyce asettelu oli hyvä. aikakausilla on tyylinsä. mutta on kai myös niin että ajassa kehittyvä tyylitietoinen lukija itsessään asettaa syvyystasoja, tekee tutun vieraaksi, esim. se kafkaesimerkkini... ja tuota avantgargen leikkisyyttä tarvitaan aina. sillä on itsetrkoituksensa kuten tieteellisellä tutkimuksella... semanttinen evoluutio on väistämätöntä. eläköön siis elitismi, joksi merkityksien muodostumisen etulinjaa ilkeästi kutsutaan! (mutta elitismikään ei saa tulla sokeaksi tuttuuden mahdollistamalle ansalle. itse ajattelen olevani eräänlainen valikoiva pragmatisti filosofian ja taiteen suhteen... minulle niitze on eräänlainen ikiansa esimerkiksi; sen kanssa joudun aina pulaan (suosittelen muuten deleuzen niitzekirjaa!))

    t. juha

    VastaaPoista