Dedalus joka suomettui

Nautin Saarikoskea Teneriffalla.

Pentti Saarikoski tunkeutui taas tajuntaani, kun aloin selailla hänen poikansa Saska Saarikosken toimittamaa kirjaa "Sanojen alamainen" (Otava 2012). Kyseessä on paitsi teemoittain ryhmitelty, päiväkirjojen, runojen ja muiden kirjoitusten pätkistä aforismimuotoon koottu katsaus Saarikosken ajatteluun ja elämään myös pojan tilinteko kuuluisan isänsä haamun kanssa. 

Saskan ajatukset toimivat johdantoina kirjan  teemoihin, ja niissä hän avaa isäsuhdettaan ja omia vaikutelmiaan varsin vilpittömän ja suoran tuntuisella tavalla, onpa joukossa yksi hupaisa puolifiktiokin, jossa runoilijan ystävät tervehtivät tweeteillä poismennyttä toveria. Isän ja pojan suhde ei ollut läheinen, he näkivät toisiaan vain silloin tällöin, ja Pentin kuollessa Saska oli 19-vuotias. Runot, päiväkirjat, Pekka Tarkan uskomaton Saarikoski-elämäkerta ja lähipiirin muistelot ovat ohjanneet kirjoittajaa kohti äitinsä Leena Larjangon lupausta: "Oikea Pentti löytyy hänen kirjoistaan."

***

"Sanojen alamainen" sai minut lukemaan läpi Saarikosken kootut runot (Sevenin näppäränä pokkariversiona) ja tarttumaan uudestaan Tarkan elämäkertaan. Käyn tässä postauksessa läpi niitä ajatuksia, joita ovat herättäneet Tarkan elämäkerran ensimmäisen osa (1937-1963) sekä noina vuosina kirjoitetut runot. Palaan "vanhaan" Saarikoskeen myöhemmin. Kirjoitan erikseen myös hänestä suomentajana, kunhan saan kirjastosta "Suomentajan päiväkirjat".

Saarikosken persoonan laatua kuvastanee parhaiten Tarkan käyttämä sana moniminäisyys. Hän oli peilejä ja varjoja, sääti itsensä kulloisenkin seuran mukaan ja meni heidän sisäänsä. Samalla tavalla hän kehittyi runoilijana suhteellisen vakaasta lyyrisestä minästä kohti kollaasinomaista ilmaisua, jossa taiteilijan tehtävä oli vain poimia ympäröivästä erinäisiä ääniä ja tehdä niistä teos. Häilyvyyden lisäksi Saarikoskessa oli peruuttamaton kaksijakoisuus, joka määritti hänet ihmisenä: toisaalta hänellä oli vahva halu yksinäisyyteen, toisaalta mieletön tarve olla narrina kaikkien huomion keskipisteenä.

Nuori Saarikoski oli erittäin vahvasti kristinuskon lävistämä, ja ahdistavana koettu usko sai hänet samaistumaan James Joycen Stephen Dedalukseen, joka pyrki vapaaksi uskontonsa ja pienen maansa kahleista taiteen keinoin. Saarikoskelle uskonto ei tosiaankaan ollut pelkkä myyttien lähde, josta ammentaa aineksia runoihin, vaan lähes yhtä aito ja ahdistava moraalirakennelma kuin itselleen Dedalukselle. Saarikosken masturbaatioon ja muihin maallisiin himoihin liittyvässä itseruoskinnassa haisee aito ahdistus ja pelko.

Jo 19-vuotiaana Dedaluksesta vaikutteita saanut Saarikoski pyrki eroon kristinuskosta. "Kristillisyys oli hänen mielestään harhateille joutunutta seksuaalisuutta, kirkko valtava väärinkäsitys", Tarkka kirjoittaa elämäkerrassaan. Kristinuskon perinne yhdistettynä mm. Egon Friedellin tutkimiseen jätti Saarikoskeen myös antimodernin asenteen, joka halveksui rahan ja kunnollisuuden ympärillä pyörivää porvarillista elämäntapaa.

Norssi-taustansa ansiosta hän ajautui yhteen Matti Klingen ja Anto Leikolan kanssa ja tutustui samalla antiikin kieliin ja kulttuuriin. Näistä tekijöistä – kristinuskoon ja modernimpaan eurooppalaiseen filosofiseen ja kirjalliseen perinteeseen yhdistettynä – syntyi harvinaisen nuorella iällä täydellinen runoilijan peruskoulu. Kun egomaanisella ja kauniilla runoilijanalulla vielä oli ymmärrys itsestään poikkeusyksilönä ja "maailman peilinä", ei ole ihme että hänestä tuli mikä tuli.

***

Itseäni harmittaa Saarikoskessa ainoastaan yksi asia – se, että hänen taidettaan alkoi 60-luvun alussa niin vahvasti määrittää haksahtaminen reaalipoliittisesti tulkittuun kommunismiin. Onneksi vaikutus runoihin jäi kuitenkin rajalliseksi.

Tarkan elämäkertaa ja myös hänen 60-luvun runouttaan lukiessa tuntuu piinalliselta, miten hän alisti ajattelunsa päivänpoliittiseen pakkopaitaan, johon vielä yhdistyi hyvin avointa Kekkosen liehakointia. Tarkan sanoin: "Hänen radikalisminsa oli suomettunutta". Totesin jo Sartresta puhuessani, että päivänpolitiikkaan sekaantuminen on harvoin eduksi taiteilijoille, ja Pentti Saarikosken tapauksessa tämä tulee jälleen kerran todistettua. Saska Saarikoski on napannut 70-luvun lopun päiväkirjoista lauseen, johon tiivistyy paljon: "Nuoruusiän radikalismi on radikalismia an sich, muoti sen määrää mihin päin rynnätään."

Toisaalta hänen absoluutteihin ja suuriin tarinoihin mieltynyt luonteensa ja nuorena imetty porvarivihansa (sekä se, että kapitalismissa taiteilijat ovat köyhiä…) tekee kenties ymmärrettäväksi, miksi hän päätyi poliittisiin ratkaisuihinsa. Niihin auttoi myös halu irtautua elämänkauhun valtaamasta yksilöllisestä minästä sekä erityisesti täydellinen kyvyttömyys ajatella yhteiskunnasta (tai juuri mistään muustakaan) kovin pragmaattisesti. Olihan hän myös yksityiselämässään suoranainen vasemmistointellektuellin perikuva – omia läheisiään kohtaan suorastaan hirviömäinen ja samalla täysi utooppista rakkautta ihmiskunnan parempaa tulevaisuutta kohtaan.

***

Saarikosken nuoruuden runot kytkeytyvät tiukasti mytologiaan. Tuomas Anhavan kanssa ensimmäiset runokokoelmat editoitiin tarkoituksella siten, että yhteydet taustatarinoina toimiviin myytteihin katkesivat. Esteettinen persoona nauttii runoista toki ilman taustatietojakin, mutta analyyttisempi (ja sivistymätön) mieli alkaa väkisin etsiä avaimia, jotka löytyvätkin Tarkan elämäkerrasta. Hyväksi esimerkiksi käy esikoisrunokokoelman "Kuun kasvot" -sarja (kyseessä sarjan kolmas runo): 

"Eräänä yönä,
kuutamoyönä
hevonen, ei kenenkään ratsu,
näki kuun, oli mies niin laiha
kori kädessään,
oli luita poimiva pikkumies,
kori reikäinen,
oli jotta hevonen hirnahteli
riemuissaan
näkyä suurenmoista. "

En halua pilata kenenkään iloa, joten taustat voi halutessaan tarkistaa elämäkerran ykkösosan sivulta 256.

***

Reilu parikymppinen Saarikoski pääsi aitiopaikalta ja Tuomas Anhavan ohjaamana seuraamaan suomalaisen modernismin kärkijoukkoa ja sai siitä runsaasti vaikutteita, mutta alkoi kyllästyä kuulaaseen ilmaisuun nopeasti. Kuten Tarkka hyvin toteaa: "luonnonrunon maisema politisoitui, modernismin puut ja kuut henkilöityivät: 'mänty jonka läpi kuu paistaa on Karl Marxin näköinen'". Poliittiseen ilmaisuun yhdistyi amerikkalainen "uusrealismi", joka perustui kollaasiperiaatteelle.

Tämä yhdistelmä pääsi oikeuksiinsa kokoelmassa "Mitä tapahtuu todella", joka ilmestyi 1962. Sen ehkä itselleni tutuin runo päättyy tavalla, jossa näkyy Saarikosken poliittisen ajattelun vaikutus hänen runouteensa mielestäni varsin kiusallisella tavalla:

" minä haluan

         lakata olemasta

  ja minä haluan

elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä" 

En ole runoilija, mutta minusta homma toimisi ja viesti välittyisi huomattavasti paremmin ilman sanaa "kommunistisessa". Siellä se kuitenkin seisoo.