"Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut minnekään."Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta, norjaksi 2009-2011 ilmestyneestä omaelämäkerrallisesta romaanijärkäleestä "Taisteluni" on ilmestynyt suomeksi kaksi osaa Katriina Huttusen hienoina käännöksinä. Imaisin kyseisen kaksikon, reippaasti yli tuhat sivua, niin sanotusti yhdellä hörpyllä. Olen varsin vaikuttunut.
Knausgård on omien sanojensa mukaan tehnyt "faustilaisen sopimuksen" ja päättänyt kertoa kaiken mahdollisen loppujen lopuksi varsin tavanomaisesta elämästään ympäristön reaktioista suuremmin välittämättä. Sukulaiset ja monet muut läheiset ikihyviksi suututtanut ja oikeustoimiin johtanut teko on palkittu järkälemäisellä suosiolla, joka on tehnyt hänestä Suomessakin yhden puhutuimmista nykykirjailijoista. Norjassa hänen kirjojaan on myyty jo puolisen miljoonaa. Taitavasti toteutetulle tunnustuskirjallisuudelle on niin sanotusti tilausta.
Knausgårdin kirja lähti Granta-lehden haastattelun mukaan siitä, että hän yritti vuosikausia kirjoittaa omista kokemuksistaan kumpuavaa etäännytettyä fiktiota. Siitä ei tullut mitään. Kun hän sitten alkoi kirjoittaa itsestään ja isästään heidän omilla nimillään, portit aukesivat. "Jos olisin tiennyt silloin, että se olisi alku teokselle, jonka kirjoittaminen kestäisi kolme vuotta, josta tulisi 3 600 sivua pitkä, ja joka saisi puolet perheestäni kääntämään minulle selkäni, en olisi koskaan tehnyt sitä", hän totesi Granta-lehden haastattelussa.
***
Knausgård käy läpi ristiriitaista elämäänsä useassa aikatasossa, sekoittaen perinteiseen kerrontaan omia filosofisia pohdintojaan sekä tehden yksityiskohtaista ympäristönsä ja mielensä arkeologiaa. Ykkösosassa liikutaan varsinkin todella runsaasti Knausgårdin elämän eri vaiheissa, kakkosessa vietetään selvästi enemmän aikaa lähellä Norjasta Tukholmaan muuttaneen kirjailijan "nykyhetkeä".
Kokonaisuus (jo kahden osan perusteella…) synnyttää varsin uniikin sukellukseen siihen, millaista on klassisen sivullisen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus nykyajan Pohjoismaissa. Kuvatuiksi tulevat lapsuuden maaginen maailma, teiniajan pussikaljailut ja teinirakkaudet, tuskainen tarve jättää oma jälki historiaan, kaupunkilaisen lapsiperheen arki, taidepiirien dynamiikka kuin perhesuhteisiin ja kuolemaan liittyvät ikuiset ongelmat. Kirjassa on myös runsaasti kirjallisia pohdintoja, jotka herättävät lähes väkisin kiinnostuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Alkusivujen avoin nyökkäys Marcel Proustille on osuva. Tähtäimessä on yhden ihmisen universumi, jonka muoto, sen valtava massa, tekee siitä merkittävän.
Siis, kuten Proustilla tai Joycella, kirjan monumentaalisuus on keskeinen osa sen viehätystä. Ero on kenties se, että Proust ja Joyce tosin toimivat Knausgårdia enemmän myös yksittäisten lauseiden tasolla, mutta he ovatkin Proust ja Joyce.
Knausgård on tekstitasolla joskus epätasainen ja kliseinenkin, yksityiskohtaisuudessaan ja banaaleissa nuoruudenkuvauksissaan paikoitellen löysä. Dialogia on paljon, minusta minä-muotoiseen kirjaan liiankin paljon. Väliin kirjaa vaivaa pieni rankistelu, jonka vilpittömyys tuntuu ironiselle etäännyttämiseen tottuneesta vähän lapselliselta ja niin edelleen.
Nämä seikat eivät kuitenkaan poista kokonaisuuden viehätystä, itse asiassa päinvastoin. Ja toisaalta, vaikkapa 70-sivuinen kuvaus todella tylsistä teinien uudenvuodenjuhlista iskostuu lukijan mieleen suorastaan eeppisenä. Sama pätee valtavaan jaksoon, jossa kirjailijan alter ego siivoaa veljensä kanssa isoäitinsä asuntoa, jossa veljesten isä on juuri kuollut. Kuten Karl Oven ystävä Geir kirjassa toteaa:
"Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut?"Kirjaa voisi verrata hyvään tv-sarjaan: jokin yksittäinen kohtaus tai repliikki voi olla keskeneräinen, mutta massan kautta saavutetaan aivan ennenkuulumattomia syvyyksiä.
***
"Taisteluni" toteuttaa juuri sen minkä kirjallisuus parhaimmillaan tekee, se saa tavallisen ihmiselämän tuntumaan mielenkiintoiselta ja suorastaan maagisuuteen asti merkittävältä. Se näyttää itsekeskeisen ja introverttiuteen taipuvaisen Knausgårdin sisäisen maailman monimutkaisuuden sellaisella tarkkuudella ja sitoutuneisuudella, ettei siitä voi kuin lumoutua. Knausgårdin puhuu myös paljon kuolemasta, ja sen läsnäolo täyttää kirjaa sen preesensiin kirjoitetusta alkuteemasta lähtien.
Knausgård kirjoittaa arkisiin tapahtumiin ihmeellisiä jännitteitä ja uhkaa, ja saa jännitteen pysymään kasassa ihailtavalla tavalla. Knausgård myös aistii herkästi ympäristöään. Dominoivan ja tyrannimaisen isän jatkuva tarkkailu on teroittanut hänen aistinsa, hän vaistoaa huoneiden tunnelmia ja kokee myös esineissä paljon sellaista, jota tavallinen ihminen ei viitsi tai osaa huomata.
"Kun olin hyvästellyt äidin ja hän oli käynnistänyt uudestaan pölynimurin, puin vaatteet päälle käytävässä ja lähdin ulos, niska kyyryssä tuulta päin. Isä oli avannut autotallin toisen oven ja oli juuri vetämässä ulos lumilinkoa. Autotallin soralattia oli lumeton ja kuiva, ja se tuntui minusta aina epäilyttävältä, sillä sora kuului ulos, ja ulkona sora oli lumen peitossa, niin että autotallissa vallitsi epätasapaino ulkotilan ja sisätilan välillä. Kun ovi oli kiinni, en ajatellut sitä, asia ei koskaan vaivannut minua, mutta nyt kun näin sen…"***
Nyt olisi saatava lisää. Eihän Knausgårdin äidistä ja siskopuolestakaan ole kerrottu vielä juuri mitään, vaikka isästä ja veljestä on kerrottu lähes kaikki mahdollinen. Onhan myös tiedossa, että muiden muassa kirjalle nimen lainannut Hitler ja Anders Behring Breivik ovat mukana kirjan päätösosassa, samoin ensimmäisen osan vastaanotto, eli Knausgårdin teoksesta tulee lopulta suorastaan metakirjallinen.
Mutta: Suomennoksia ei ole enempää, ja tulevien osien aikatauluista ei ole mitään tietoa. Uskaltaisikohan yrittää ruotsinnoksia, niitä on ainakin viisi…
ps Suosikkikriitikkoni, New Yorkerin James Wood, on kirjoittanut Knausgårdin kirjasta hyvän artikkelin. Se löytyy täältä. Myös Knausgårdia Ruotsissa haastattelemassa käyneen Juha Itkosen Imageen kirjoittama juttu on todella lukemisen arvoinen.
pps pitkin Norjaa ja Ruotsia pyörivän kirjan lukemisessa Googlen Street Viewsta oli korvaamatonta apua. Olipas hauska tutustua Knausgårdin Tukholmaan, Kristiansandiin ja Tromøyaan.
Knausgårdin kirja(sarja) on alkanut kiinnostaa koko ajan enemmän ja enemmän: pidän norjalaisista, moni on kehunut tätä sujuvaksi kaikessa proustilaisuudessaankin ja tänä aamuna Hesaria lukiessa Knausgård pulpahti taas esille Jörn Donner -jutussa. Sinun tekstisi vakuuttaa, että Taisteluni on lukemisen arvoinen.
VastaaPoistaOlen lukenut vasta ensimmäisen osan ja oli se helvetin hyvä. Juuri se epäironinen vyöryttely on hienoa Knausgårdilla, jota viilaava suomalainen ei ihan heti ymmärrä. Mutta ensimmäisen osan suomennos oli heikko, jonkun kohdan lainasin esimerkiksi kun kritikoin kirjan Kerberoksessa vuosi sitten. Toivottavasti toisen osan suomennosta on vähän... viilattu. Voi se vika olla alkutekstissäkin.
VastaaPoistaSanat-blogissako jo osteltiin ruotsalaista käännöstä, mutta jos jotenkin osaa ruotsia niin menee se norjaksikin. Juu, Akateemisessa oli ainakin viides osa ruotsiksi. Eikö kuudes osa ole helvetin laajakin? Työhullu Knausgård on. "En ikinä ole pitänyt lomista", jotenkin noin sanoo kakkosen alkajaisiksi.
Vertaus Proustiin on paikallaan. V. 2011 K. oli kirjamessuilla ja piti hankkia omistuskirjoitus, mutta jäi hakematta kun oli kaamea kankkunen ja siitä oli päästävä eroon. Mutta vielä omistuksen saan ja olen varma että K. hyväksyy selitykseni, miksi eka kerta meni vituiksi. Siis Turun messuilla tapahtui tämä tai jäi lähinnä tapahtumatta.
Kiitoksia kommenteista!
VastaaPoistaKatja, joo, Knausgård on todella helposti sulavaa, pl. kirjalliset pohdinnat, joita on mukava jäädäkin vähän mutustelemaan. Huomasin myös tuon Donner-homman ja tuli mieleen, että liekö "Taisteluni" vaikuttanut kovastikin Jörkan ideaan kirjoittaa "Mammutti". Pitää lukea sekin jossain vaiheessa.
Sami, pitääpä yrittää hankkia tuo Kerberos-juttusi jostain. Tuo ironiattomuus on todella asia, jota on hyvä korostaa. Aina puhutaan, ettei mitään enää voi kirjoittaa vilpittömästi olematta täysin naiivi tai vanhanaikainen ja sitten tulee tällaisia. Hieno homma.
Suomennoksesta: Ok, minä vertailin ihan nopsasti vain ruotsinnoksiin ja katsoin, että teksti kulkee, en tutkinut yksityiskohtia. Oli miten oli, minusta suomennos on tyyliltään sattuva ja pysyy yleisfiilikseltään hyvin kasassa läpi tekstin eikä horjahtele. Dialogi tuntui ehkä välillä kömpelöltä mutta ajattelin, että sama kenties alkukielelläkin. Ainakin ruotsiksi tuntuivat aika samanlaisilta kuin suomeksi.
Itse näin Knausgårdin vilaukselta nyt 2012 Helsingin messuilla mutten ollut tietenkään vielä lukenut häntä. Samahan se on festareillakin aina: katselin tänäkin vuonna Flow'ssa Feistiä muutaman kappaleen verran ja noin minuutin Friendsiä aika välinpitämättömänä ja nyt olen sitten kuunnellut niitä sen jälkeen melkein päivittäin. Pöh.
Luen parhaillaan kolmatta osaa ruotsiksi. Knausgård kirjoittaa tavallista kieltä, sitä ei ole vaikeata ymmärtää. Minusta hänen kielensä konkreettisuus ja havannoillisuus näkyy patemmin ruotsinkielellä. Olen kolmannen osan alussa., jossa K. kuvaa lapsuuttaan ja kouluunmenoaan. Ihmeen tarkkoja muistikuvia siltä ajalta. Hän sanoo ettei muista juuri mitään ennen kuudetta ikävuottaan. Hän pelkäsi näkkiä, koiria, kettuja, isäänsä ja päätöntä miestä. Kavereidensa kanssa hän etsi sateenkaaren päästä aarretta, muttei lyötynyt. Ihmettelin miten hän voi tietää ja muistaa mitä hänen kavereidensa isät tekivät ammatikseen. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä kavereiden vanhemmat tekivät.
VastaaPoistaAnita, kiitos rohkaisusta. Ehkä yritän ruotsiksi tuota kolmosta, tuntuu vaikealta jäädä odottamaankaan.
VastaaPoistaPitäisi selvittää, mitä kaikkea materiaalia K. on hyödyntänyt kirjoittaessaan, vanhoja päiväkirjoja ja muuta. Joka tapauksessa hänellä on tosiaan (ollut varsinkin lapsena ja nuorena) käsittämätön kyky painaa mieleensä kaikkea. Luultavasti se johtuu siitä, että nämä asiat ovat olleet hänelle niin merkityksellisiä. Tämä näkyy hyvin esim. ykkösosan jaksossa, jossa hän siivoaa isoäitinsä taloa ja muistelee, miten lapsuudessa kaikki asiat olivat viimeisen päälle "latautuneita". Pesuainepurkit, Tretornin pallot, Koflachin monot, Le Coqin jalkapallokengät...
Minun on sinänsä helppo samaistua tuohon, koska itselläni on paljon uskomattoman selkeitä ja monisyisiä muistoja ikävuosilta 5-10. Ne on vielä helppo paikallistaakin juuri oikeaan ikään kun satuimme muuttamaan noina vuosina pari kertaa paikkakunnalta toiselle.
Maalla muistaa helposti kaverin isien ammatit, tuli mieleen, mutta K. ei asunut maalla ja on vissiin aika (!) hyvämuistinen. Nyt vasta tajusin tuon Vuonojen Proustin, sehän on kuin Selkosten Proust.
VastaaPoistaSaakeli kun tekisi mieli käydä ostamassa toi kolmas osa mutta maltan ehkä ensi syksyyn. K. on monisanainen, löyhäsuinen noin kahdessa merkityksessä, ja muutenkin aivan rakastettava pitkätukka. Norjalaisten besserwisseriyden kanssa on tekemistä (toki pl. hiihtäjätär T. Johaug), mutta K. jotenkin inhimillistää heidät. Sielläkin alaikäiset juo kaljaa eikä käy uutena vuotena hiihtoretkellä vaan tylsissä bileissä. Kosketuspintaa tuollaisesta saa ja katsoin myös Google Earthia ja yritin etsiä tapahtumapaikkoja. Luullakseni löysin tien alun, josta olisi löytynyt ensiosan lopussa kuvattu isoäidin talo, mutta sinne ei Street View yltänyt, ei kun taisi yltää eli mennä. Tämähän oli ihan kauheata, kun kirjallisuus on fiktiota... Paskat, sanon minä. Juuri tuo että alkaa etsiä "todellisuusvastaavuuksia" saattaa olla merkki hyvästä kirjallisuudesta. Saarikosken viimeisimmät pk:t kun luin niin jo oli googlattava että miten sillä Tuula-Liinan sisarella menee. Ei selvinnyt. Tirkistelyksikin tätä sanotaan, mutta lieneekö niin kamalaa.
Minuakin Knausgård on kiinnostanut siitä lähtien, kun eka osa suomennettiin, mutta en ole saanut luettua. Viime vuonna ehdin jo lainatakin sen, mutta eräpäivä tuli liian pian ja joku oli tehnyt varauksen. Sattumoisin juuri tänään näin Kirjatorilla pinon ykkösosaa vitosella kappale, mutta hetken kirjaa punnittuani päätin sittenkin jättää ostamatta. Nyt tekstisi luettuani tuntuu, että päätös oli väärä... Kiitos tästä jutusta joka tapauksessa, Knausgårdista on puhuttu blogeissa yllättävän vähän (ainakin niissä blogeissa, joita itse seuraan).
VastaaPoistaPekka, pakko kysyä tähän väliin, että oliko tuo Kirjatorilla myytävä kappale kovakantinen vai pokkari? Tästä saattaa hyvinkin tulla juttua useammassakin blogissa tämän vuoden aikana, veikkaan.
PoistaKatja, koviksiahan siellä oli vino pino. (Ja paljon muitakin yllättävän kovia vitosen kirjoja.) Pitää ehkä itsekin käydä vielä uudestaan...
PoistaKiitos! Pitää töistä tullessa käydä katsomassa.
PoistaSami, kyllä! Iijoki on tosin kohdaltani vielä kokematta, ehkä sitten joskus. Onko siis tiedossa että kolmas osa tulee suomeksi syksyllä?
VastaaPoistaSamaa mietin noissa nuoruudenkokemuksissa, että Norja tuntui kovasti Suomelta! Kaljaa pullonsuusta, paskoja kellaribändejä, epävarmuutta ja enemmän tai vähemmän tylsiä bileitä lumipyryn keskellä.
Sain muuten just kirjastosta Suomentajan pk:t, joten tirkistelyni suuntautukoon nyt sinne.
Pekka, tätä ei tosiaan kannata jättää väliin. Blogi-ilmiötä tästä ei (vielä) ole tullut, en oikein tiedä miksi.
Toki tästä ovat ansiokkaasti bloganneet ainakin Sami ja Anita sekä Reeta Törrösen Les! Lue!.
VastaaPoistaAjattelin josko syksyksi ehtisi seuraava suomennos. Kannattaa muuten käydä konkreettisella Iijoella kun lukee Iijoki-sarjaa, tosin siellä käy väkisin niin ottaa Iijoki-sarja koukkuunsa lukijan, mutta on se mulla silti kesken. Jos tässä pitkästä aikaa... Siinä kanssa vähän projektin mallia, Päätalo kirjoitti yli 17 000 -sivuisen romaanin. Voi olla ettei kerinnyt jokaiseen matineaan.
VastaaPoistaAntiaikalaisessa on Knausgårdista jotakin myös.
Joo, totta, unohdinkin tuon.
VastaaPoistaTommi luki Knausgårdia tavallaan Bernhardia vasten eikä antanut K:n löysyydelle armoa. Tämän ymmärtää tavallaan ihan hyvin, jos Taistelua tarkastelee bernhardmaisilla kriteereillä, ajattelee että pitäisi kirjoittaa tiukkoja, joka lauseeltaan hiottuja, esteettisesti kunnianhimoisia romaaneja.
Minusta kyse on kuitenkin niin erityyppisestä lähestymistavasta, etten lähtisi näitä herroja vertaamaan. Dialogivetoisuus tosin nyppi itseänikin, mutta olen valmis antamaan K:lle anteeksi aika paljon, niin vaikuttava hänen luomansa kokonaisuus on (jo siis kahden osan perusteella). Ja oikeita Prousteja ei kuitenkaan synny ihan joka vuosikymmenellä.
Minusta K ei edes pyri olemaan kovin rankka tai armoton (kuten B), vaan hän katsoo asioita loppujen lopuksi aika monelta kantilta ja ymmärtäen, pitäen itseäänkin ristiriitaisena pellenä, jolla ei ole varaa katsoa ketään ylhäältä. Hänhän toteaa moneen kertaan, miten pyrkii miellyttämään ja myötäilemään kaikkia, koska inhoaa konflikteja. Samalla hänessä asuu kuitenkin se nihkeä ja ehkä jonkinlaisesta alemmuudentunnosta kumpuava itsekriittisyys ja ihmisviha, joka välillä nousee pintaan.
No niin, mentiin tukevasti keittiöpsykologian puolelle. Senkin K onnistuu välttämään kohtuullisen hyvin.
Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni ko. kirjailijan suhteen (muutenkin tunnen norjalaista kirjallisuutta hävettävän hunosti).
VastaaPoistaTämän päiväisessä Hesarissa Donner tosiaan mainitsee tästä ja hänen mukaansa Knausgårdin kirjasarja on "päiväkirjojen pluntta", vaikka kirjailija itse kutsuukin sitä romaanisarjaksi. Sen sijaan Donnerin omaa kirjaa "Mammuttia" mainostetaan omaelämäkerrallisena, vaikka se hänestä on faktaa ja fiktiota sekoittava, keksitty kaunokirjallinen teos. Donner on myös tuhonnut yli 3000 kirjettä, jotta kukaan ei pääse tarkistamaan myöhemmin puhuuko hän kirjassaan totta vai ei. Näin historioitsijana näen tuon kirjeiden polttamisen ikävänä tekona, vaikka toki jokainen saa omilla kirjeillään tehdä mitä haluaa Haastattelusta jäi jälkimaku, että Donner haluaa tahallaan hämmentää soppaa ja tehdä itsestään mahdollisimman epäluotettavan kertojan. Toisaalta se on hyväkin, jos näin saadaan ihmiset miettimään faktan ja fiktion häilyvää rajaa ja sitä, miten omaelämäkerrallinen teksti aina sisältää kerronnallisia elementtejä ja miten se liikkuu faktan ja fiktion välimaastossa.
Mutta tuon Hesarin jutun perusteella Knausgård alkoi kiinnostaa ja kuin tilauksesta tuli tämä sinun juttusi. Kiitos siitä.
Minuakin nämä ovat jollakin tasolla kiinnostaneet siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kirjoista kuulin, ja onnistuit kyllä lisäämään kiinnostusta. Minua jotenkin viehättävät mammuttimaiset kirjakokonaisuudet ja myös omaelämäkerrallisuudesta pidän monissa muodoissa.
VastaaPoistaLuinkin K:n kakkososaa sivulle 103 ja sehän on aivan loistava! Syntymäpäivät ja lapsirytmiikka... Tämä kaveri osaa. K:n havinnointi tuo mieleen Saarikosken pk:t. Ja välillä on hyvä muistaa, että kirjasarjan nimi on Taisteluni, aikamoinen Quisling Knausgård onkin. Olen varma, että Norjassa sanotaan K:sta "arvostan häntä kirjailijana, vaikken arvosta sitä miten hän käyttää ihmisiä materiaalinaan". (vrt. suomalainen Linkola-fraaseilu) Suomessa tulee K:n vastineeksi mieleen Turkan Häpeä. Ja on totta että K:lla on oma itse täysin pelissä mukana. Hänhän kertoo ettei ole pol. korrekti euromies.
VastaaPoistaUseampi tuttava on ollut mieli pahana, kun ilmoitin etten kauheasti Knassen romaanisarjan ensimmäisestä osasta innostunut. "Lue se toinenkin osa! Sitten et enää pysty lopettamaan!" No, toinen osa on minulla kirjapinossa odottamassa, kuten taannoin blogini kommenttilootassa kerroin. En ole vielä selailua pitemmälle ehtinyt. Mutta enköhän ehdi tulevan kevään aikana, kun nyt päällä olevat armottomat kiireet helpottavat. Täytynee sitten palata jäsennellymmin asiaan. Kristina Carlson sanoo uudessa Suomen Kuvalehdessä, että Knasse kirjoittaa kuin nainen. Hänen mielestään se on hienoa.
VastaaPoistaJaana, minustakin on ihan arvokasta, että faktan ja fiktion rajaa vähän sotketaan. Minun on aina ollut vaikea ajatella, että omaelämäkerta olisi jotenkin automaattisesti luotettava. Moni kuitenkin näin uskoo, mikä mahdollistaa juuri tällaisen leikin.
VastaaPoistaPitääpä lukea tuo Carlson. En tiedä naismaisuudesta mutta uskon, että tukholmalaisen kulttuuriporukan "tiedostava mies- ja isäkuva" ja sen vähintäänkin osittainen omaksuminen on tuonut kirjan kannalta hedelmällisen vastapainon hänen norjalaiselle äijämentaliteetilleen. Tämä näkyy erityisen hyvin lapsiperheosuuksissa.