Kundera ja romaanin taide

Woodista ja Forsterista käynnistynyt romaanitaiteen mutustelu vei lukioaikojen sankarini Milan Kunderan esseiden pariin. 1986 ranskaksi ilmestynyt kokoelma "Romaanin taide" on peräti suomennettu, ja omaan hyllyyni se on päätynyt joskus hämärällä 90-luvulla. Muistan lukeneeni sen silloin, mutta tuohon aikaan poimin tekstistä lähinnä avaimia "Jäähyväisvalssin", "Naurun ja unohduksen kirjan", "Olemisen sietämättömän keveyden" ja muiden suosikkieni tulkintaan ja niiden muotoratkaisujen ymmärtämiseen. Nyt, viitisentoista vuotta myöhemmin, Kundera kiinnostaa enemmän esseistinä kuin romaanikirjailijana.

Kunderalle romaanitaide on Cervantesista lähtien edustanut "epävarmuuden viisautta", moniselitteisyyden ja suhteellisuuksien taidetta, "kuvitteellisten henkilöhahmojen kautta jäsentyvän olemisen pohdintaa". Totalitarismin traumatisoimalle, Ranskassa 1970-luvulta lähtien asuneelle Kunderalle romaani elää ja kuolee uuden ajan lännen kanssa – totalitarismissa se ei voi elää. Länsimaissa sitä uhkaa lähinnä tiedotusvälineiden yhdenmukaistava ja yksinkertaistava henki, joka on romaanin vaaliman kompleksisuuden täydellinen vastakohta. Samoin tiedotusvälineissä elävä ajankohtaisuuden vaatimus on antiteesi romaanin edustamalle jatkuvuudelle ja olemassaolon perusasioiden tutkiskelulle.

Kunderan mukaan hän ei ole kiintynyt tulevaisuuteen, ei jumalaan, ei isänmaahan eikä yksilöön. Hänellä on vain "Cervantesin hyljeksitty perintö".

***

Kunderan omassa romaanitaiteessa korostuvat muotokokeilut ja erilaisten tekstielementtien moniääninen yhdistäminen. Hänen kirjoissaan tapaa runsaasti esseemäisiä osuuksia, joiden sopivuutta osaksi romaanejaan hän esseekokoelmassaan kovasti puolustaa. Kundera tavoittelee "romaanitaiteellista kontrapunktiikkaa", joka "kykenisi yhdistämään yhdeksi musiikiksi filosofian, kertomuksen ja unen. Tyylillisesti hän sanoo tavoittelevansa korutonta ja tiivistävää tyyliä. Hän ihailee itävaltalaista Hermann Brochia, joka yhdisteli 1900-luvun alussa rohkeasti eri tekstilajeja, joita kantava teema sitoi yhteen. Tällaista tiukan tematiikan yhteen nivomaa polyfoniaa Kundera sanoo jahtaavansa. Musiikkivaikutteet näkyvät Kunderalla myös siinä, että hän tavoittelee rytmien ja tempon vaihtelua tekstiinsä.

Kunderalle teema edustaa eksistentiaalista kysymyksenasettelua. Hänen hahmoillaan on jokin "eksistentiaalinen ydinproblematiikka", joka tematisoidaan tiettyjen teemasanojen ja konkreettisten motiivien kautta. Perinteisistä pyöreistä hahmoista ulkonäköineen ja psykologisine syvyyksineen Kundera ei perusta. "Keveyden" Tomasin perusongelma on oleminen keveyden maailmassa, jossa ei ole ikuista paluuta, ja hänen teemasanansa ovat Kunderan mukaan keveys ja paino. Kunderalle henkilöhahmo muuttuu eläväksi, kun päästään tunkeutumaan "hänen eksistentiaalisen problematiikkansa pohjiin."

Siitä, miten keveästi Kunderan serebraalinen polyfonia soi, on monta mielipidettä, eikä siihen tarvitse onneksi mennä tässä postauksessa.

***

Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa. Yksi hänen keskeisistä, "Olemisen sietämättömässä keveydessäkin" pyöritellyistä käsitteistään on "kitsch", jota hän vastustaa tarmokkaasti. Kunderan näkökulma kitschiin on kiintoisa: siinä missä nykyään usein asetetaan vastakkain taide ja viihde, Kunderalle olennaista on se, edustaako teoksen maailmankuva kitschiä vai autenttisuutta. Kitsch-ihmisellä on "tarve katsoa itseään kaunistavan valheen peilistä ja saada itsensä siinä tunnistamisesta liikuttunutta tyydytystä". Kundera rinnastaa kitschin Flaubert'n valmiiden ajatusten tyhmyyteen, epäajatteluun. Ero on mielenkiintoinen, koska siitä seuraa, että niin sanottuun korkeakulttuuriinkin sisältyy paljon kitschiä, epäautenttista tekotaidetta. Tällaista Kundera onkin löytänyt runsain mitoin mm. Tshaikovskilta.

Suhtautumisessa kitschiin voi nähdä myös Kunderan halveksunnan perusteetonta tunteilua kohtaan, ja samalla hänen mahdollisen ongelmansa kirjailijana – liiallisen järkeen ja älyyn nojaamisen.

***

Mainittakoon toisena nostona vielä Franz Kafka, josta Kundera puhuu pitkään ja kauniisti. Kafka on hänen mukaansa avannut romaanissa "jälkiproustilaisen" suunnan, jossa henkilön minuus pelkistyy puhtaasti tilanteeseen, jonka loukussa hän on. Lisäksi hänen taiteessaan uni ja todellisuus yhtyivät saumattomasti, siinä mielikuvitus vapautuu "järjen ja todenkaltaisuuden ohjaksista".

"(Kafka) asettaa radikaalisti erilaisen kysymyksen: mitkä vielä ovat ihmisen mahdollisuudet maailmassa, jossa ulkoisista määräävistä voimista on tullut niin murskaavia että ihmisen sisäiset vaikuttimet eivät enää paina pisaraakaan. Paljonko K:n kohtalo olisi itse asiassa muuttunut, jos hänellä olisi ollut homoseksuaalisia taipumuksia tai tuskallinen lemmentarina takanaan. Se ei olisi muuttunut mitenkään."

Kafkamaisessa maailmassa ihminen on vastatusten vallan kanssa, jolla on "silmänkantamattoman labyrintin luonne". Henkilö ei pääse labyrintista mihinkään, muttei voi myöskään koskaan ymmärtää sen luonnetta. Valta on langettanut Kafkan hahmoille tyypillisesti mielettömän rangaistuksen, joka on "niin sietämätön, että saadakseen rauhan syytetty haluaa löytää oikeutuksen tuskalleen: rangaistus etsii rikosta." Uhrilla ei ole oikeutta minkäänlaiseen yksityisyyteen eikä kuitenkaan käsitystä siitä, mikä hänen yksityisyytensä tarkalleen ottaen on vienyt.

Kunderalle Kafkan arvo siinä, etteivät hänen näkemyksensä rajoitu mihinkään yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kasvottoman vallan piiriin joutuminen sisältyy mahdollisuutena kaikkeen ihmiseloon, oli kyse sitten perhe- tai virastoelämästä.

Kaiken päälle Kafkasta tuli vielä profeetta, kun hänen "yksityisistä ja piensosiaalisista käytännöistä" ammentava taiteensa sai jättiläismäisen sovellutuksen Itä-Euroopan totalitaristisissa valtioissa:

"Vallan hypnoottinen katse, oman syyllisyyden epätoivoinen etsintä, sivullisuus ja epäsuosioon joutumisen ahdistus, yhdenmukaisuuteen alistuminen, todellisuuden haamumaisuus ja asiakirjan maaginen todellisuus, yksityisyyden jatkuva loukkaaminen jne., kaikki nämä ihmiskokeet, joita historia valtavissa koeputkissaan on tehnyt, ne kaikki on tehty (muutamia vuosia aikaisemmin) Kafkan romaaneissa."