perjantai 22. helmikuuta 2013

Kriitikon rakkaudentunnustus

"The true writer, that free servant of life, is one who must always be acting as if life were a category beyond anything the novel had yet grasped; as if life itself were always on the verge of becoming conventional."
Kaunokirjallisuuden tehokeinoja riittävän populaaristi ja käytännönläheisesti lähestyviä hyviä kirjoja ei ole kovin monia. Klassinen esitys on E.M. Forsterin "Aspects of the Novel", mutta se on kohta satavuotias. Forsterin päänahka on selvästi ollut mielessään New Yorkerin kriitikolla James Woodilla hänen kirjoittaessaan kirjaansa "How Fiction Works" (2008).

Wood tarkastelee kirjassaan kaunokirjallisuuden perustekijöitä kuten kerrontaa ja henkilöhahmoja runsaan, laatukirjallisuudesta ammentavan esimerkkigallerian kautta. Näkökulma on ihasteleva; Wood rakastaa kaunokirjallisuutta ja uskoo sen merkitykseen, mikä erottaa hänet hyvällä tavalla kriittisemmin suuntautuneista teoreetikoista. Wood ei lämpene ollenkaan Barthesille ja hänen kaltaisilleen, niille jotka torjuvat realistisen kaunokirjallisuuden mahdollisuuden tuottaa todellisuutta ja ovat näin taipuvaisia kiistämään fiktion merkityksen kokonaan.

Woodin lähtökohta on, että realismin viittaa kantava kirjallisuus on aina ollut täynnä kuolleita muotoja. Taiteilijan tehtävä on kerta toisensa jälkeen luoda tuoreita ilmaisutapoja, jotka taas aikanaan jähmettyvät ja vaativat uuden sukupolven herättämään ne henkiin. Se, että sekoittaa tämän kirjallisuuden mahdollisuuteen tuottaa ylipäätään jotain merkittävää, on Woodin mielestä naurettavaa. Wood muistuttaa myös aiheellisesti, että kirjallisuuden tehtävä on saada lukija kuvittelemaan jotain, ei tehdä filosofisessa mielessä "tosia" väittämiä todellisuudesta. Fiktio on määritelmällisesti ei-referentiaalista.

***

Wood kuvaa mielenkiintoisesti nykyromaanin syntyä vapaan epäsuoran ilmaisun kehityksenä (vapaassa epäsuorassa kertojan ja henkilöiden osuuksia ei eroteta toisistaan vaan niiden annetaan tarkoituksella sotkeutua keskenään). Modernin romaanin isäksi Wood nostaa Flaubert'n, jonka kirjoittamisessa vapaaseen epäsuoraan yhdistyivät pyrkimys moitteettomaan tyyliin sekä erilaisten yksityiskohtien, aikatasojen ja rekisterien vaihtelun hiominen huippuunsa. Wood pitääkin näitä tekijöitä keskeisinä nykyromaanin kehityksessä. Woodin ansioksi voi laskea sen, ettei hän jumitu modernisteihin vaan näyttää, mihin David Foster Wallacen, Pynchonin ja McEwanin kaltaiset tekijät tai jopa ranskalaisen uuden romaanin edustajat asettuvat suhteessa suureen kantaisään.

Wood näyttää myös useampaan otteeseen, miten loistavakin kirjailija tekee ilmiselviä harkintavirheitä vapaata epäsuoraa soveltaessaan. Monet esimerkeistä liittyvät siihen klassiseen ongelmaan, että poikkeuksellisen teräväkynäinen kirjailija käyttää omaa ilmaisutapaansa hahmolle sopimattomalla tavalla. Kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä kömmähdyksistä saa mm. John Updike, jonka romaanin "Terrorist" kertoja sortuu varsin tökeröön osoitteluun eläytyessään kirjan 18-vuotiaan muslimipäähenkilön ajatusmaailmaan.

Henkilöhahmojen sisäisen maailman kehitystä Wood kuvaa herkullisesti piirtämällä kaaren Vanhasta testamentista Dostojevskiin ja näyttää, miten jumalalle osoitetusta yksinpuhelusta on siirrytty vaiheittain kohti sisäistä monologia. Wood nostaa Diderot'n ja Stendhalin keskeiseen asemaan siinä, miten romaanien keskeiset henkilöhahmot alkoivat kehittyä psykologisesti muuttuviksi ja jopa selittämättömiksi (toki jo Hamlet oli pitkälle tällainen hahmo…). Hän myös problematisoi osuvasti Forsterin klassista tyypittelyä litteisiin ja pyöreisiin henkilöhahmoihin, jälleen monien esimerkkien kautta.

***

Woodin kirjassa mahtavaa on se, että hän ei leijaile yleisissä teemoissa vaan näyttää lause- ja kappaletasolla, mikä tekee hyvästä kirjoittamisesta hyvää. Hän ruotii sivun verran Virginia Woolfin "Wavesin" yhtä lausetta ("The day waves yellow with all its crops") ja näyttää, miksi se on täydellinen. Flaubert'n virkkeen kuuluisaa rytmiä ja sointia hän havainnollistaa Charles Bovaryn lauseella "L'idée d'avoir engendré le délectait" ja osoittaa samalla seikkaperäisesti, miten mahdotonta kyseistä lausetta on kääntää englanniksi.

Philip Rothilta valittu katkelma kirjasta "Sabbath's Theater" taas näyttää, miten Roth luo tehon kirjoittamiseensa sekoittamalla erilaisia rekistereitä. Ja kaiken kruunaa Woodin ihastus: "What an amazingly blasphemous little mélange that is", hän kirjoittaa analysoituaan Rothin porsastelua.

5 kommenttia:

  1. Tuo on mielenkiintoinen näkökulma, että fiktio on määritelmällisesti ei-referentiaalista.

    Nimittäin eikö kieli aina ole referenssi todellisuuteen?

    Ymmärrän kyllä pointin.

    Kirjoitin äskettäin pienen arvostelun yhdestä dekkarista, jossa kirjailija tuntuu olevan niin lähellä omaa arkipäiväänsä, että tulee ihmetelleeksi, kuinka hän on ylipäänsä ylettynyt tietokoneensa näppäimistöön asti.

    Tuo dekkari tuntui olevan siis pelkkää referenssiä, mutta fiktiona melko köyhää. Suosittelinkin että kirjailijan kannattaisi kävellä ulos itsestään kymmenen metrin päähän.

    VastaaPoista
  2. Kyösti, lähinnä tarkoitin tuolla, että fiktion lähtökohta on tuottaa mielikuvia, ja se on vapaa tuottamaan sitä millä tahansa keinoin eli kuvittelemalla mitä tahansa päämäärän kannalta merkityksellistä. Se ei ole siten sidoksissa objektiivisuuteen/referentiaalisuuteen samalla tavalla kuin vaikka historiankirjoitus. Toki fiktio voi kertoa jotain oleellista (kielellisestä) todellisuudesta, mutta tiukasti ottaen se viittaa itse luomaansa kielelliseen maailmaan, ei mihinkään "objektiiviseen" todellisuuteen. Täten siltä ei ole mielekästä vaatia mitään tiukkaa totuudenmukaisuutta.

    Se, mikä taas on kielen ja todellisuuden suhde, on oma mielenkiintoinen pulmansa ja koskee varmaan myös referentiaalista kirjoittamista.

    VastaaPoista
  3. Noin varmaankin on, ylisummaan.

    Sattui silmiin The New York Timesistä juttu (päivätty eiliseksi)viimeaikaisten suosittujen historiallisten elokuvien (Lincoln, Django, Argo, Zero Dark Thirty) totuudellisuudesta, siitä että ne eivät ole "täysin totta".

    Jutun lopussa todetaan:

    "But invention remains one of the prerogatives of art and it is, after all, the job of writers, directors and actors to invent counterfeit realities. It is unfair to blame filmmakers if we sometimes confuse the real world with its representations. The truth is that we love movies partly because of their lies, beautiful and not. It’s journalists and politicians who owe us the truth."

    Muuten, eikö Edwin Muirin The Structure of Novel ja Alex Matsonin Romaanitaide kuulu samaan sarjaan kuin James Woodsin teos? Toki kauan sitten ajateltuja ja (hyvin) kirjoitettuja nekin.

    Varsinkin tuota Muiria selailen usein.

    VastaaPoista
  4. Juuri tästä on kyse!

    Tuota Muiria en olekaan lukenut, kiitos vinkistä! Matson tosiaan vastannee Suomen mittakaavassa Forsteria, pitääpä lukea se taas. Muistan, että Matsonin esseekokoelma "Mielikuvituksen todellisuus" on tehnyt niin ikään vaikutuksen. Matsonhan käänsi myös Joycen "Taiteilijan omakuvan", jonka kokonaisarkkitehtuuriin perehtymistä suositteli lämpimästi kaikille suomalaiskirjailijoille.

    Myös Liisa Saariluoman "Muuttuva romaani" oli muistaakseni tosi hyvä, täytyy kaivaa sekin esiin.

    Luen parhaillaan Forsteria, joka kirjoittaa aivan käsittämättömän hyvin. Huh huh.

    VastaaPoista
  5. Tai kirjoittaminen voi olla harhaanjohtava sana, onhan kyse luennoista :-)

    VastaaPoista