maanantai 1. huhtikuuta 2013

Varokaa pala(a)via novelleja!

Voiko pääsiäislomaa rattoisammin viettää?
Löysin Sammakon kirjakaupan loppuunmyynnistä eurolla kirjan, jota en ihmeekseni ole aiemmin ikinä nähnyt: Kirsti Mäkisen toimittama "Yön ja päivän kartta" on 1993 WSOY:ltä ilmestynyt kokoelma novelleja ja niiden tulkintoja. (Sivumennen sanoen: oli surullista vaellella asiakkaista lähes tyhjässä mutta hyviä kirjoja pursuavassa kirjakaupassa, jossa kaikki oli 80 prosentin alennuksessa).

Kirjan pääosin varsin lyhyet novellit kattavat aikamoisen kaaren Raamatusta Rosa Liksomiin, joten katto on korkealla ja niin pois päin. Suomalaisten kirjallisuudentutkijoiden ja kirjailijoiden tulkinnat, joissa keskitytään ilman turhia krumeluureja avaamaan novellien keskeiset teemat, niitä edustavat motiivit sekä näyttämään harjaantumattomalle lukijalle novellin kerrontaratkaisun perusteet, ovat napakoita ja hyviä, osa kovastikin oivaltavia. Useimmissa analyyseissa kytketään novelli osaksi kunkin kirjailijan tuotantoa ja joissain jopa auttavaisesti kerrotaan, mitä lisätasoja novelliin tulee, kun sitä katsoo osana kirjailijan tuotannon kokonaisuutta.

Toinen vastaava suomalainen teos on muuten (kai 1969 ensimmäisen kerran) ilmestynyt Mirjam Polkusen ja Pekka Tarkan toimittama, Yleisradion ohjelmasarjaan perustunut "Novelli ja tulkinta", josta olin joskus aikanaan todella innoissani ja taisinpa sen perusteella hakea käsiini Joycen "Dublinilaisia" sekä Kafkan novelleja.

Kyllä novellit ovat sitten hieno asia! Novelli palaa! Ja tällaisia "Yön ja päivän kartan" kaltaisia kirjoja tarvitaan siksi, että niiden avulla novellien tehokeinoihin ja tulkintaan pääsee käsiksi sellainenkin, jolle tämän taiteenlajin salat eivät muuten meinaa aueta. Näitä pitäisi saada lisää.

***

Suurimman vaikutuksen kokoelman novelleista teki Pentti Haanpään "Päntän äijän vajoaminen", joka on ilmestynyt 1947 kokoelmassa "Heta Rahko korkeassa iässä". Siinä Päntän äijä, "köyhä korpisuomalainen", vajoaa vaimonsa ja koko kylän kauhuksi heikkoihin jäihin, kuten joka syksy (ja välillä keväälläkin). On se sitten olennaista tai ei, syksyiseen järveenhän se hukkui Haanpääkin, ei tosin reellä vaan veneellä.

Novellia tulkinnut, Haanpään elämästä kirjankin kirjoittanut Vesa Karonen kampaa novellia erityisesti "julkisuuden henkilön" käsitteen kautta, mutta näyttää samalla, että aineksia novellissa on todella moneen. Turvallisten mielipiteiden uhmaaminen ja ankara sitkeys (jotka vertautuvat myös Haanpään omaan kirjalliseen toimintaan), ihanteet ja niiden pettävyys, Jeesus-metaforat… 
Freudilaisen tulkinnankin vaimoaan jäälle pakenevan miehen motiiveista voisi esittää. Se on myös hieno allegoria siitä, miten ihminen (vai suomalainen mies?) on olemassa tuhoavien riippuvuuksiensa ja pakkomielteidensä kautta, ja hakee niiden kautta jotain turvaa, jotain kestävää. 

Ja kuitenkin, kuten Karonen sanoo: "Tulkinnat vain lienevät petollisia kuin yksiöinen jää." "Päntän äijän vajoaminen" ei lopulta tyhjenny mihinkään.

Mutta onhan hienoja teemoja ja niitä osuvasti palvelevia motiiveja nähty vaikka kuinka. Aivan erityisen Haanpään tekstistä tekee sen herkuttelevan ironinen kieli ja kerronnan imu. Tapahtumien näyttämö kuvataan yhdellä tappavan tehokkaalla kappaleella, ja sen jälkeen tarina lähtee viemään kuin reki yksiöisellä jäällä. Kielikuvat ovat niin herkullisia, että niitä jää imeskelemään vaikka tekisi mieli kiirehtiä eteenpäin. Reki luistaa kuin ihmisen ajatus, "mikään tässä elämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää", on "Päntän ukon putoamisajat", ja pudonnut äijä on "aivan liikkumaton ja hiljainen poika, märkä ja surkea", eikä hänessä näytä olevan "helmeäkään henkeä".

Ja mikä lopetus:

"Siten Päntän äijän jäihin vajoamisesta koitui melkoisesti vaivaa järven rannan asukkaille ja samalla ikäänkuin makua ja särvintä yksitoikkoiseen elämänmenoon. Jotakin oli tapahtunut: Päntän äijä oli taasen pudonnut…"
*** 

Huomasin myös, että Alberto Moravian novelleja pitäisi lukea enemmänkin kuin ne kaksi, jotka tässä kokoelmassa olivat mukana. Ne luotaavat keski-ikäisen miehen mielenmaisemaa aika vastaanpanemattomasti. Juha Seppälä, jolta en häpeäkseni ole lukenut kuin romaaneja, sanoo novellissaan "Supermarket" sen, mihin Michel Houellebecqiltä meni kokonainen kirja, ellei kaksikin. Ja sitten ne kaksi Siekkistä, se pitkä Simpura ja se Tuurin versio sivullisen ikuisesta teemasta, jonka Seppälä pisti analyysissaan pakettiin niin että rutisi. Olipa kokoelmassa mukana vielä Tšehovin iki-ihana "Ylioppilas", joka sijoittuu osuvasti pääsiäiseen (tai pikemminkin pääsiäisiin). Oijoi sentään.

4 kommenttia:

  1. Ilahduttava kirjoitus, vaikka (ja ehkä juuri siksi) novellit sopivat huonosti minulle. Mutta Mäkisen teos vaikuttaa kiinnostavalta, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. Sepä onkin jo näpeissä. Aloitin Liksomeista. Tässähän tulee kaksi yhdellä kertaa, novellin lukemisen riemu ja pohdittujen oivalluksien lukemisen ilo.

      Poista
    2. Se on aina ihanaa kun joku muu on ajatellut asiat valmiiksi :-)

      Poista