Kolme sisarta paperilla ja KOMin lavalla

Lavasteet saavat kyytiä KOMin
"Kolmessa sisaressa".

"Aika on kypsä, meitä kaikkia lähestyy jyry, on kehkeytymässä kunnon rajuilma joka tekee tuloaan, on jo lähellä ja puhaltaa pian pois tästä yhteiskunnasta laiskuuden, välinpitämättömyyden, ennakkoluulon työtä kohtaan, mädän ikävän." (Suomennos: Martti Anhava)

Anton Tšehovin "Kolme sisarta" (1901) on todella moniulotteinen teksti, niin kuin muutkin hänen loppukautensa näytelmät. Sen 1800-luvun hyväosaiset, moskovalaistaustaiset päähenkilöt riutuvat venäläisen maaseutuarjen hivuttavassa harmaudessa, kärsivät illuusioidensa romahtamisesta ja elämän merkityksettömyydestä, kaipaavat elämään joka on joka tapauksessa toisaalla ja koostuu kenties rehellisestä työnteosta. Pakotietä tylsyyteen haetaan haaveilemalla rakkaudesta ja muutosta Moskovaan. Yhteiskunnallisena taustana on venäläisen aristokratian sivistyksen mureneminen, sen korvautuminen karkean (pikku)porvariston häikäilemättömyydellä. 

"Kolmen sisaren" teemoihin tulee syvyyttä siitä, että nelinäytöksinen näytelmä kattaa suunnilleen kolmen-neljän vuoden ajanjakson. Päällimmäiseksi jää tunne, että elämä on mitä on, eikä se siitä kummemmaksi muutu. Ihmisen osa on toivoa ja odottaa, kannatella parhaansa mukaan illuusioita kunnes ne väistämättä tuhoutuvat. Kärsimyksen syy jää hämärän peittoon.

***

"Minä olen jo kaksikymmentäkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivot ovat kuivuneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne että kulkee poispäin todellisesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, jotain kuilua kohti." (Irina)

"Oi, missa se on, mihin hävisi minun menneisyyteni, kun olin nuori, hilpeä, älykäs, kun minulla oli hienoja unelmia ja ajatuksia, kun toivo kultasi minun nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani? Miksi meistä tulee ikäviä, harmaita, epäkiintoisia, laiskoja, välinpitämättömiä, hyödyttömiä, onnettomia heti kun olemme hädin tuskin alkaneet elää…" (Andrei)

Jos ovat näytelmän teemat moninaisia, niin on henkilökaartikin ikimuistoinen. Sisarukset ovat kaikki omanlaisiaan; rakkautta vaille jäänyt ja työlleen omistautuva Olga; nuorena naitettu ja avioliittoonsa pettynyt, uudesta rakkaudesta ja jännittävästä elämästä haaveileva Maša; idealistinen ja lapsellinen, niin ikään rakkautta etsivä mutta lopulta velvollisuusavioliiton ajatukseen alistuva Irina. Sisarjoukon toivon, Andrein, elämä murskaantuu kaikin mahdollisin tavoin, itsepetoksen, heikkouden, laiskuuden ja sinisilmäisyyden tappavasta yhdistelmästä. Andrein vaimo Nataša edustaa sisarten halveksumaa pikkuporvarillista sivistymättömyyttä, mutta nousee tilanteen herraksi yhdessä yhtä pikkuporvarillisen rakastajansa, vain kulisseissa häärivän Protopopovin kanssa.

Sitten on koko mieskööri, onnettomasta avioliitostaan huolimatta ikuisen idealistinen ja ihmiskunnan kehittymisestä haaveileva Veršhinin, sivistyksensä täysin hukannut ja alkoholisoitunut lääkäri Tšebutykin ja sieluton häirikkö Soljonyi, joka tappaa Irinan sulhasen, saksalaistaustaisen paroni Tusenbachin.

Kolmen sisaren tunnelma on jopa absurdiuteen asti odottava. Lukija tai katsoja tuskastuu melkein väistämättä päähenkilöiden heikkouteen ja saamattomuuteen. Silti näytelmä on täynnä puhetta, monitasoista toimintaa ja suorastaan pullollaan henkilöiden välisiä jännitteitä. Moni pitää näytelmää tylsänä, mutta uskaltaisin väittää, että silloin teksti on jäänyt ymmärtämättä tai lavalla on häärinyt huonoja näyttelijöitä.

***

Tšehovin tekstissä päähenkilöt kantavat tuskansa pääosin vähäeleisesti, vaikka ulkoiset purkaukset astuvatkin kuvaan erityisesti kahdessa viimeisessä näytöksessä. Dynamiikassa pääpaino on pianossa, jolloin voimaa lisäämällä saadaan tehokkaita efektejä. 

KOM-teatterissa parhaillaan pyörivässä, 1986 syntyneen Lauri Maijalan versiossa nupit ovat kaakossa alusta lähtien, ja näyttelijät huutavat vuoron perään tuskansa ilmoille. Pari hiljaisempaa kohtaa näytelmän kakkospuoliskolla sitten suorastaan säpsäyttää.

Äkkiseltään luulisi, ettei tällainen ratkaisu ole kovin tšehovilainen, eikä se sitä varmaan olekaan, mutta yllättäen se toimii. Se johtuu varsinkin siitä, että kaikesta poukkoilusta huolimatta kokonaisuus on hallittu sekä siitä, että lavalla näytellään kuin viimeistä päivää.

Maijalan ohjauksessa ihastuttaa fyysisyyden lisäksi monien kohtausten pitkälle mietitty rytmiikka (hyvänä esimerkkinä Eero Milonoffin Soljonyin tipu, tipu, tipu -häiriköinti). Humalassa hoipertelevan Mašan (Eeva Soivio) askeleet kopisivat tanssimaisen rytmikkäästi, ja hienosti toimivat myös lavalle tuodut kaksi varsinaista tanssikohtausta. Lavastuksella on osittain menetetty alkuperäisen tekstin kaksikerroksisuus-ideaa, mutta taittuvista seinäelementeistä saadaan monta hienoa visuaalista juttua mahdollisten menetysten vastapainoksi. Yhden elementin sisään tuskaansa huutamaan päätyvä Soivio saa ihon kananlihalle.

Tšehovin tekstin hienovaraisuuksillekin tehdään monin paikoin kunniaa. Nykytyylin mukaisesti Tšehoviin vihkiytymättömiä ajatellen on kynnystä laskettu, mutta tyylillä kuitenkin. Suurin osa tekstin tärkeistä symboleista ja motiiveista (teemat, värit, esineet) on mukana. Eräät teemat, kuten haikailu rehellisen työn perään, on ihan hauskasti vedetty ironian puolelle, kun Irina lukee työn ihannoinnista kummastellen Nykypäivästä. 

Omiakin oivalluksia on mukana. Esimerkiksi näytelmän aloittava sisarusten (vuosi ennen näytelmän alkua kuolleen) isän monologi, joka kertautuu lopussa Andrein suusta, on hieno. Näytelmän harmaa eminenssi, Natashan kanssa talon itselleen juoniva Protopopov, johon tekstissä viitataan monin karhumaisin kääntein, on tuotu toimivalla tavalla mukaan näytelmän finaaliin helpottamaan kuvion ymmärtämistä. Pari englanniksi näyteltyä kohtausta, joiden tarkoitus on korostaa sitä, miten sivistys ja koulutus valuvat hukkaan provinssissa, ovat tosin vähän omituisia, erityisesti yliopistomiehen gloriasta fantasioivan Andrein feminismimonologi tuntuu vähän päälle liimatulta.

Kaiken kaikkiaan vahvasta teatteritaustasta ponnistavan nuoren Maijalan ohjauksessa on aistivinaan sellaista näkemystä, joka monesti klassikoiden modernisoinneissa jää päättömän räiskinnän varjoon. Oli se sitten ohjaajan tai puolityhjästä katsomosta huolimatta liekeissä roihunneen näyttelijäkaartin ansiota, niin suurista ennakkoluuloistani huolimatta poistuin teatterista todella tyytyväisenä. Hyvä Kom!