Tuli sitten luettua päiväkirjamuotoon kirjoitettu, 1800-luvun lopun Pariisiin sijoittuva romaani suomalaisesta iäkkäästä tutkijasta, joka rypee katkeruudessa ja yrittää epätoivon vimmalla saattaa loppuun jäkäliä käsittelevän magnum opuksensa.
Tutkijan päiväkirjassa huutia saavat yhtä lailla perheisiinsä ja lämpimiin koteihinsa käpertyvät ja tieteestä ymmärtämättömät poroporvarit kuin seurapiireissä pörräävät julkkistieteilijät Darwin ja etenkin Pasteur, joka on paitsi suosittu myös kehtaa väittää ettei tuberkuloosi ole perinnöllistä. Ja soveltava tiede, mikä kauhistus! 1800-lopun Pariisissa ja sen(kin) ajan tiedepiireissä pärjääminen on kronikoitsijan mielestä sujunut parhaiten miellyttäviltä keskinkertaisuuksilta, jotka osaavat tarvittavat sosiaaliset taidot, “kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten.” Ei tarvitse arvailla, mihin kategoriaan päähenkilö itsensä lokeroi. Ihmisten pinnallisuudesta kertoo myös se, etteivät arkiset jäkälät jaksa kiinnostaa ketään, mutta kauniit kukat ja suuret tekniset vekottimet sitäkin enemmän. Molemmat havainnot ovat hienoja, ja tosia. Ihmiset tarvitsevat idolinsa, ja pelkällä substanssilla ei aina pitkälle pötkitä (varsinkin jos se substanssi on kantajansa tiedostamatta päässyt homehtumaan). Sitä paitsi on varmasti aina ollut yhtä sietämätön ajatus, että joku muu on briljantti JA suosittu JA kaunis JA mitä vielä. Vähemmästäkin katkeroituu.
Kristina Carlsonin “William N. päiväkirja” (sic) hakee inspiraationsa Pariisissa oikeasti 1800-luvun loppupuolella asuneesta suomalaisesta jäkälätutkija William Nylanderista. William N. on sekoitus Dostojevskin kellariloukon erakkoa ja Kyrön mielensäpahoittajaa (HS ja Parnasso vertaavat kritiikeissään Williamia niin ikään päiväkirjaa pitävän Sartren Inhon Roquentiniin, mutta minusta Williamin tuska on jotenkin arkipäiväisempää), uuden ajan jalkoihin jäänyttä napisijaa, jonka jästipäinen näkökulmasidonnaisuus on jollain tavalla hellyttävää. Napinan taustalta on helppo lukea narsistisen ihmisen huomionkipeys, pelko ponnistusten valumisesta hukkaan ja rakkauden ja ystävyyden puutteen aiheuttama viha koko hulluksi tullutta maailmaa kohtaan. Tutkijan kaikki miespuoliset sukulaiset tuntuvat tappaneen itsensä ja itsekin hän on tällä tiellä pyörähtänyt, mutta se ei miestä herätä minkään sortin itsereflektioon.
Pariisissa asuvaa suomalaistutkijaa oksettaa myös vanheneminen ja sen fysiologiset ilmentymät (“Minua iljettää miten sukupuolet iän myötä alkavat muistuttaa toisiaan, kun miehet muuttuvat feminiinisiksi ja naiset maskuliinisiksi, sillä vanhoilla naisilla kasvaa jäykkiä karvoja leuassa ja ylähuulessa”) mutta hän hellii ajatusta kuolemansa jälkeisestä kuuluisuudesta, ajasta jolloin ihmiset vihdoin ymmärtävät hänen suuruutensa. Kuolema ja hautajaiset eivät kylläkään nostata tunteita:
“Epämiellyttävää ajatella, että minun kuoltuani kynnelle kykenevät kiiruhtaisivat hautajaiskemuihin kertomaan, millainen olin, mistä kukista, mistä ruokalajeista, mistä viineistä pidin. Vainajaraukan suu on iäksi tukittu.”
Valitettavasti taitaa olla niin, ettei kynnelle kykeneviä ruuhkaksi asti ilmoittaudu, sen verran vaikeaksi Willian tekee itsestään pitämisen. Hän hautoo ajatuksiaan omassa surkeudessaan ja yksinäisyydessään pyörien, Pariisin vuodenaikojen vaihtelun ja niitä noudattelevien kuumetautien tuodessa rytmin elämään. “Matalamielisten ihmisten juorujen kuunteleminen on ikävää eivätkä yliopisto ja tieteelliset piirit tässä suhteessa ole pullapuotia kummemmat, joten on paras pysyä omassa seurassaan.”
Taidekaan ei lämmitä. “Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.” Harmittaako Williamia mielikuvituksen puute? “Epäilen, että mielikuvitus on jonkinlaista sairautta tai alkoholiin tai oopiumiin verrattava huume, joka tempaisee ihmiset heidän omasta elinpiiristään.” Kieltämättä tämä vaara on olemassa. Impressionistinen maalaustaide kuitenkin puhuttelee herraa yllättävällä tavalla.
William N. kuolee työnsä ääreen, viimeisenä merkintänään ajatus siitä, ettei keittoon tahrautunutta kirjettä voi lähettää, koska siitä välittyvä kuva kirjoittajasta on väärä. Tosielämän William Nylanderille taisi ainakin fiktiivisen kollegansa arvomaailman näkökulmasta käydä paremmin: Wikipedia tietää kertoa, että Nylanderin keräämä jäkäläkokoelma Kasvimuseossa käsittää yli 51 000 näytettä ja on edelleen käytössä.
***
William N. päiväkirja on osuva ja hauska mutta hitusen kunnianhimottoman oloinen kirja, väliteoksen oloinen. Päiväkirjamuoto on kenties yksinkertaisin tapa tuottaa fiktiota, ja siltä se tässä yhteydessä tuntuukin. Kielessä ei ole mitään kovin merkille pantavaa, mutta se sopii sujuvasti 75-vuotiaan, yli sata vuotta sitten eläneen herrasmiehen suuhun. Kontrasti Carlsonin edelliseen, salaman lailla vaihtuvine näkökulmineen ja rönsyilevine tajunnanvirtoineen lähes Virginia Woolf -pastissilta vaikuttaneeseen mutta hienosti koottuun romaaniin “Herra Darwinin puutarhuri” on todella suuri.
Hyvä kirjoittaja pystyy tietysti varioimaan tyyliään mielin määrin, mutta itse pidän enemmän “yhden ilmeen kirjailijoista”, jotka luovat tasaisen varmasti omaa tunnistettavaa jälkeään maailmaan. Carlsonin kahta peräkkäistä kirjaa en ainakaan itse arvaisi millään saman tekijän tuotoksiksi, vaikka yhtäläisyyksiäkin tietysti on. (Finlandian napannut “Maan ääreen” on minulta lukematta). Darwinissa Carlson pääsee hienosti kiinni vanhan ajan englantilaiskylän tunnelmaan, Williamin Pariisi tuntuu Pariisilta. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat ulkopuolisia. Ehkä myös se, että aatteita ja ideologioita tulee ja menee, mutta arki ja sen ongelmat ovat se joka ihmistä pyörittää. Tiede ja sen edistys ovat keskeisellä sijalla molemmissa.
William N:n pelastavat vahva tunnelma ja monet nasevat oivallukset. Darwinin puutarhuri oli kunnianhimoisempaa tavaraa, mutta sitä lukiessa jäi pohtimaan, miksi pitäisi lukea suomalaisen kirjailijan aatehistorialla maustettua tarinointia vanhasta Englannista. Sitä varten on kirjoitettu erittäin runsaasti alkukielistäkin tavaraa joka hoitaa homman paremmin. Minä en ymmärrä, miksi pitäisi yrittää kuvata kulttuuria jota ei läpeensä tunne. William N. on sentään suomalainen vaikka Pariisissa majaileekin.
PS Tuntuu, että puolet suomalaisista “taideromaaneista” sijoittuvat vähintään osaksi Pariisiin ja niitä pippuroidaan usein kielioppivirheitä ja suoranaisia dadaismeja kuhisevilla ranskan lauseilla. Eikö tämä ole kenenkään muun mielestä huvittavaa? Tulee mieleen Philippe Guicheteaun “Sunnuntaikirjeissään” tekemä osuva havainto (vapaasti siteeraten) siitä, että (keppi)ranskan puhuminen tekee suomalaisten mielestä ihmisestä automaattisesti jotenkin henkevän.
PPS Ulkomailla asuvan Suomi-tunnot Carlson tiivistää hienosti William N:n (tai kirjan omituista nimeä mukaillen pitäisi kai sanoa vain William N) suulla: “Minä ajattelen Suomea vain kesäisin, ja tänään on juhannus. Olen melkein joka päivä syönyt isoja makeita mansikoita, jotka maistuvat paremmilta viinin kuin maidon tai kerman kanssa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti