Richard Yates: haaveet kaatuu

Ensimmäinen lukemani Richard Yatesin (1926 - 1992) kirja oli hänen tunnetuin teoksensa “Revolutionary Road”, joka on useimmille tuttu Sam Mendesin muutaman vuoden takaisesta filmatisoinnista. Joskus harvoin käy niin kuin silloin kävi: teksti veti niin sanotusti sanattomaksi. Yatesin tyyli RR:ssä on niin hiottua ja kompaktia, että on kuin lukisi novellia. Siinä on tuskin yhtään turhaa virkettä. Yatesin psykologinen tarkkanäköisyys on myös aivan omassa luokassaan. Yates on nykyään yksi top 10 -suosikkikirjoittajistani, ja palaan hänen kirjoihinsa jatkuvasti.

Yates on epäilemättä yksi 1900-luvun aliarvostetuimmista amerikkalaiskirjailijoista, mutta ymmärrän tavallaan miksi näin on. Kriitikoilta hän sai uransa varrella kiitoksia, mutta lukijat puuttuivat. Yatesin lähimmät verrokit ovat ehkä Richard Ford ja John Cheever, jotka ovat huomattavasti tunnetumpia lukevien amerikkalaisten keskuudessa. 

Melko onnettoman lapsuuden epästabiilin ja erääntyviä laskuja paikasta toiseen muuttamalla pakoilleen wannabe-kuvataiteilijaäitinsä kanssa eläneen ja tätä loppuelämänsä vatvoneen Yatesin ongelmista oli ainakin liika viinanjuonti, joka heikensi hänen tuotantonsa tasoa kirja kirjalta, vaikka hän pyrkikin kirjoittamaan aina selvin päin. Toinen Yatesin “ongelma” on teosten omaelämäkerrallisuus: hän käy kirja toisensa jälkeen läpi omaa ja lähipiirinsä elämää vähän kompulsiivisella ja neuroottisella tavalla. Minulle tämä saman reiän poraaminen taas on juuri se syy, miksi pidän Yatesista niin paljon. Hänen synkistelynsä ja jotenkin naiivin suoraviivainen asioiden kärjistäminen saa minut hyvälle tuulelle. 

Boheemista taiteilijaelämästä ja seurapiireihin noususta haaveilleen itsekeskeisen ja toivottoman epäkäytännöllisen äidin lisäksi Yatesin keskeisiä hahmomalleja ovat hetken tenorilaulajan urasta haaveillut mutta myyntimieheksi jämähtänyt tylsä isä, sekä tietysti Yates itse eri ikävaiheissaan. Yates, jonka vanhemmat erosivat kun hän oli vain muutaman vuoden ikäinen, oli lapsena ujo ja sisäänpäinkääntynyt, ja hän omaksui pituudestaan ja komeudestaan huolimatta minäkuvan, jossa korostui fyysinen alemmuus ja ulkopuolisuus. Hän pelkäsi pakonomaisesti hylätyksi tulemista, mikä teki hänen avioliitoistaan mahdottomia. Yates häpesi myös pyöreitä silmiään ja paksuja huuliaan, ja koitti peittää näitä ominaisuuksia tupakoimalla, siristelemällä silmiään ja kasvattamalla parran. Yatesin sisko Ruth saa toimia kirjoissa henkilönä, joka pakenee ahdistavaa perhedynamiikkaa avioliiton ja lasten turvasatamaan, vain pettyäkseen entistä enemmän. Muitakin Yatesin lähipiirin ihmisiä kirjoissa vilisee.

Kaikissa Yatesin kirjoissa keskiluokkaiset ja vähän surulliset hahmot rimpuilevat elämässä eteenpäin, yrittäen kuroa kasaan epärealististen haaveiden ja todellisuuden välistä aina vain levenevää kuilua. Kun Yates kirjoittaa RR:n alkumetreillä uuteen kotiin muuttavan nuorenparin ajatuksista, että –

“The gathering disorder of their lives might still be sorted out and made to fit these rooms, among these trees; and what if it did take time? Who could be frightened in as wide and bright, as clean and quiet a house as this?”

– voi olla varma ettei tarina pääty hyvin. 

Yates on itse kuvannut 1972 antamassaan haastattelussa hahmojaan näin:

“(My characters) all rush around trying to do their best – trying to live well, within their known or unknown limitations, doing what they can’t help doing, ultimately and inevitably failing because they can’t help being the people they are. That’s what brings on the calamity at the end.”

Ei mikään amerikkalaisen unelman kuvaus...

***

Revolutionary road tuli ulos Yatesin uran alkumetreillä 1961, jolloin Yates oli hyvässä iskussa. Kirja sai National Book Award -ehdokkuuden muttei voittanut (ei muuten voittanut myöskään Hellerin Catch 22, joka oli niin ikään ehdolla). Hän hioi kirjaansa loputtomasti ja pystyi siitä virkkeen kuultuaan sanomaan aina, mikä virke tuli seuraavaksi. Yates kirjoitti myös kaksi todella hienoa novellikokoelmaa, "Eleven kinds of loneliness" ja "Liars in love". Myöhemmät romaanit ovat entistä vahvemmin omaelämäkerrallisia, ja samoja perushahmoja kierrätetään niissä eri nimillä. On ehkä reilua sanoa, ettei niitä ole erityistä syytä lukea, jos ei ole kovin kiinnostunut Yatesista. Silti ne ovat reilusti keskivertoa parempia kirjoja, ja Yates-fanilla suoranaisia aarreaittoja (erityisesti Cold Spring Harbour, A Special Providence ja A Good School). Kirjailijaelämän raadollisuutta kuvaa, ettei Yates lukuisista yrityksistään huolimatta koskaan saanut novellejaan julkaistua The New Yorkerissa, mikä ärsytti häntä aivan tolkuttomasti. Kuolemansa jälkeen oikeus on kyllä toteutunut.

Revolutionary road leimasi Yatesin 50-lukulaisen lähiöahdistuksen kuvaajaksi, eikä leima ole kovin epäsopiva muunkaan tuotannon osalta. Yatesin muista romaaneista vahvin suoritus on kahdesta siskoksesta kertova "The Easter Parade", jossa Yates maalaa sisarusten äidistä erittäin ikävän ja enemmän kuin erittäin paljon Yatesin omaa äitiä muistuttavan muotokuvan. Samaa muotokuvaa täydennetään monissa muissakin romaaneissa ja novelleissa, oikein mässäillen ylimaalatuilla huulilla, äidistä uhkuvalla “mädän tomaatin hajulla” jne. 

Easter Paraden avauslause on kuuluisa ja kuvastaa hyvin Yatesin suoraviivaista tyyliä:

“Neither of the Grimes sisters would have a happy life, and looking back it always seemed that the trouble began with their parents’ divorce.”

Tällaista avausta voisi pitää erittäin epätyylikkäänä ja osoittelevana (kunnon fiktiossahan ei koskaan kuulu sanoa näin suoraan vaan kuvata tapahtumat ja antaa lukijan vetää johtopäätökset), mutta minuun tämä uppoaa. Tietyn kömpelyyden, samojen asioiden jankkaamisen ja äärimmäisen hiotun, pelkistetyn tyylin yhdistelmässä on jotain huikean vetoavaa. 

Yatesin tapaisen autofiktiokirjailijan ollessa kyseessä on aina erityisen herkullista lukea myös kirjailijan elämäkerta, kunhan puikoissa on riittävän kylmäpäinen elämäkerturi. Kaikeksi onneksi Blake Baileyn kirjoittama Yatesin elämäkerta "A Tragic Honesty" on yksi parhaita kirjailijaelämäkertoja joita olen lukenut, vaikkakin Bailey vetää aika suoria yhtäläisyysmerkkejä Yatesin elämän ja fiktiossa kuvattujen tapahtumien välille. Tätä ei yleisesti ottaen pidetä kovin suotavana lähestymistapana, mutta ehkä se Yatesin tapauksessa on perusteltua, onhan olemassa paljon evidenssiä siitä että hän todella pyrki kuvaamaan kokemaansa todellisuutta fiktiossa niin tarkasti kuin pystyi.

Yatesin lukeminen kannattaa aloittaa Revolutionary roadista, ja lukea päälle novellikokoelma “Eleven kinds of loneliness”. Sitten voikin jo alkaa hapuilla hyllystä Blake Baileyn elämäkertaa.