Aleksis Kiven sisällä

“Olihan minulla feberin lisäksi myös maallisempaa hätää; pyysin häntä tekemään valmiiksi aikomansa mustat housut minulle, koskas omat pöksyni rikki olivat jo persauksiltaan täysin. Rahaa muistan tahtoneeni myös, viittä ruplaa hopeassa, jotta vuokrarästin ja leipävelkani saisin maksoon. Ja sainpa ehkä (jos vähän maksun lyhennystä siirtäisin) siitä summasta myös irti putelin olutta ja toisenkin; ehkä jopa kirkkaan ryypin pari. Ja niin tein ja nautin sitten klasin sisällöt niinkuin aikamies aina: sallin sieluni ees hetken vapaana lentää.”

Näin virtailee tajunta Hannu Mäkelän romaanissa “Kivi”, joka kuvaa kansallistaiteilijan viimeisiä hetkiä ankaran veljensä hoteissa. 

Sain kimmokkeen lukea kirjan, kun kävin katsomassa syksyllä Teatteri Jurkassa tästä kirjasta tehdyn hurjan monologinäytelmän (tässä HS:n ylistävä kritiikki). Johannes Korpijaakko pisti itsensä likoon tavalla, joka sai minut kiittämään onneani, etten ole näyttelijä. Kieli oli näytelmässä niin vahvaa, että kirja oli pakko lukea. Kyllä kannatti. 

Eino Leinon elämää kuvaavalla “Mestarilla" Finlandian 1995 voittanut kirjallisuuden monitoimimies saa Kiven kielen hienoon vauhtiin. Mäkelällä on ollut selvä sanajärjestyksiin, rytmiin ja tietysti vanhahtavaan sanastoon nojaava metodi, jolla hän on päässyt Kiven ihon alle todella vakuuttavasti. Mäkelä on käyttänyt Kiven kirjeitä ja päiväkirjoja tavoittaakseen oikean kielen, ja niitä siteerataan paikka paikoin Mäkelän tekstin lomassa. Mäkelä saa lukijan luottamaan metodiinsa. Eikä muitakaan keinoja tirkistellä Kiven sisään oikein taida olla tarjolla.

Upean kielen lisäksi “Kivessä” viehättää Aleksis Kiven raison d’être, mielen askarointi fiktion parissa, oli ruumis miten heikossa kunnossa tahansa. Kirja alkaa runonsäkeiden “ilmestymisellä” Kivelle sekä hänen tietoisen minänsä muokkausprosessista hänelle annetun materiaalin hienosäädössä. Myötäelävä lukija ymmärtää välittömästi, että on todella väliä sillä onko niitty “keltakukitettu” vai “kultakukitettu”. Samaa harkintaa pitää käyttää kaikkiin muihinkin sanoihin, samoin säkeiden järjestykseen. Vain tällä metodilla tehdään kirjallisuutta, loppu on markkinamiesten temppuilua. (Tässä kohtaa kuulen päässäni sen vanhan Pauligin kahvimainoksen tunnarin).

Kivi harhailee toden ja harhan rajamailla, samoja ajatuksia edestakaisin pyöritellen. Miestä piinaavat velat, professori Ahlqvistin suorittama Seitsemän veljeksen teilaus, Lapinlahdessa hyvään vauhtiin viritetty hulluus sekä viinanhimo, jota Kivi pääsee tyydyttämään veljensä kätköt löydettyään. Tarinassa toistuvat myös Kiven enkeliksi muuttunut pikkusisko Agnes, ajat sitten kadotettu äidinrakkaus ja tietysti hyväntekijä-Charlotta, jonka hyväsydämisyyttä ja fyysistä vastenmielisyyttä Aleksis toistuvasti muistelee (kokien samalla tuskaa juoruista, joita kirjailijan ja Charlottan suhteesta kierteli). 

Mieli tempoilee positiivisten ajatusten (kunhan kevät vain tulee ja sitä myötä terveys, Kivi suunnittelee ryhtyvänsä pehtoriksi, muuttavansa veljen nurkista omaan taloon ja maksavansa viimein kaikki velat) ja hienovireisesti kuvatun, tajunnan takamailla häilyvän kuolematietoisuuden välillä. Hyvä hetki vie ajatukset aina luontoon, jonne Kivi itselleen läheisimmäksi kuvailemansa veljeksen, nummia tonkivan Laurin tavoin aina kaipaa.

Kieli ja Kiven piinattu mieli kantavat pitkälle, mutta eivät ehkä ihan Mäkelän mittoihin, 420 sivuun. Reilulla editoinnilla kirjasta olisi tullut todella hyvä. Näillä pituuksilla olisi toivonut mukaan jo laveampaa pohdiskelua Kiven tuotannosta, vähemmän tunnettuja unohtamatta.

"Joudu siis aina, joulu. Tahdonhan jouluja vielä monia kokea ja sellaisessa kunnossa sillon olla, etten ole muiden harmina, vaan kunnollisna miesnä omassa kojussa, simppelissä kammarissa, jota täysin ja vapaana itse hallinnoin.

Siellä viettäsin hartaan seuraavan joulun, vaikka sitte aivan yksin. Antaahan joulu rauhan mieleen, suloisen odotuksen tunteen, että syntymä voittaa aina kuoleman!"