Johan oli kirjamarkkinat

Kirjamessut ja muut kirjallisuuden massatapahtumat ovat samalla tavalla ahdistavia kuin matkailuohjelmat: niissä on kaikkea liikaa eikä mitään tarpeeksi. Kirjallisuuden niin kuin matkailunkin viehätys perustuu hiljentymiseen ja itsensä kuuntelemiseen, pitää olla riittävän väljää että syntyy mahdollisuus tehdä mitä huvittaa ja tajuta ehkä jotain moniulotteista. Messuilla on samanlainen aikapaine kuin hulluimpina työpäivinä, ja kirjailijoiden kuunteleminen on usein ahdistavaa, kun heidät spiikataan sisään väärällä nimellä ja haastattelijat kyselevät älyttömiä vaivaantuneilta tekijöiltä. Viimeiseksi kysytään aina, mitä seuraavaksi on "työn alla".

Tästä huolimatta sitä aina päätyy kaikenlaisiin kirjatapahtumiin. Eilen olivat vuorossa Korjaamon kirjamarkkinat, jotka ainakin itselleni olivat tuossa muodossa uutuus – markkinoiden lisäksi ohjelmassa oli todella runsaasti mielenkiintoisen oloisia esiintyjiä. Aikaa minulla oli kolme tuntia ja kiinnostavia keskusteluja tuona aikana vähintään kymmenen. Sitten olivat vielä ne markkinat.

***

Tuskin olin saanut takin naulaan, kun istuin Maria Peuraa vastapäätä. Viereisellä sohvalla näkyi olevan Liisa, joten kirjallisuustapahtumille tyypillisesti bloggarikollegoiden näkemistä ei tarvinnut pitkään odotella. Peura luki otteita kirjastaan "Antaumuksella keskeneräinen", ja onnistui hämmästyttävän intiimisti kertomaan kateudentunteistaan, siitä miltä tuntuu kun kritiikkejä tulee tai ei tule, siitä miltä tuntuu kun kirjailijan työn luonne tulkitaan väärin ja kysytään, että oletko viime aikoina kirjoitellut. Peura on harvinaisen intuitiivisen oloinen proosakirjailija, joka ammentaa alitajunnastaan eikä nähtävästi yliälyllistä ideaalejaan romaanin välttämättömästä muodosta tai rakenteesta. Häneltä pitäisi varmaan lukea jotain ja pian.

Peuran luoma jännite katkesi kuin seinään, kun jouduin noin minuutin toipumisajalla Ruben Stillerin vetämään keskusteluun uskosta henkilökohtaisena kokemuksena. Anna Kontula puolusti uskomusten tasa-arvoa, näki jumalan ihmisen luomuksena ja pelkäsi organisoidun uskonnon valtaa. Suomen viralliseksi katolilaiseksi kovaa vauhtia nouseva Antti Nylén piti omaa uskoaan arkisena ja koki lohduttomaksi Kontulan näkemyksen, että ihmisellä on vain itsensä, ihminenhän tarvitsee toisia ja yhteisöä. Hän ei jaksanut uskoa, että liturgia, rukoukset ja muu uskonnon tilpehööri olisivat voineet syntyä ihmisen omin voimin, vaan niiden synnyttämiseen on tarvittu pyhän hengen johdatusta. Niin Nylén kuin Kontulakin näkivät mahdollisena, että uskonto on tulossa muotiin (ajatus taisi muuten kuulua jossain muodossa myös Flaubert'n valmiisiin ajatuksiin). Nykyinen sukupolvi suhtautuu uskontoon neitseellisesti, kristinusko alkaa näyttää kohta eksoottiselta, joten pakkohan siitä on kohta kiinnostua. Stiller totesi, etteivät poliittiset liikkeet pysty vastaamaan ihmisen merkityksellisyyden kaipuuseen, Kontula sanoi ettei pidäkään. Politiikka ja uskonto on parempi pitää kaukana toisistaan. Lopuksi todettiin, että Stillerillä on kolmikosta uskonnollisin tausta ja päätettiin, ettei helvettiä tarvitse pelätä ainakaan enempää kuin tämänpuolisen kauhuja.

***

Tästä helpottuneena vaeltelin vaunuhallin markkinoilla ja koskettelin levottomana kirjojen kansia. Taustalla hoilotti Kari Peitsamo, jonka lapsenomainen heittäytyminen nosti hymyn huulille. Lähimmäksi ostotapahtumaa minut vei Pekka Vartiaisen möhkälemäinen "Postmoderni kirjallisuus", jota bloggarikollegani Katja minulle ansiokkaasti kauppasi. Ostamatta jäi sekin. 

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun kuuntelin Riikka Ala-Harjan ja Marjo Niemen tarinointia kovasti kehutuista kirjoistaan "Maihinnousu" ja "Ihmissyöjän ystävyys". Katse vaelteli jatkuvasti tilan seinillä oleviin Stig Baumgartnerin tauluihin, joissa yksinkertaisista muodoista on saatu irti suuria asioita. Haastattelija Marko Gustafsson oli havainnut molemmissa kirjoissa kytkyn Euroopan historiaan, vaikka Ala-Harjalla se keskittyykin ikonimaiseen maihinnousuun, Niemellä koko soppaan. Yhdessä todettiin, että Ala-Harja kirjoittaa taloudellisesti ja siten päähenkilön selviytymiseen tähtäävään mielenlaatuun sopivasti, Niemellä kieli taas ryöppyää valtoimenaan. Kateus tuli esiin jo toisen kerran, kun Ala-Harja tunnusti kadehtineensa Niemen rouheaa ja runsasta kieltä. Niemenkin päähenkilö on hätätilassa, mutta häntä kriisi ei saa fokukseen vaan hänen lävitseen menee koko mantereen historia. Niemenkin kirja pitäisi näköjään lukea ja pian. 

Niemi, Gustafsson, Ala-Harja ja Baumgartnerin taulut.

***

Nylén, Lehto, Aaltonen ja Ilkka Ahola-Luttila.

Ravasin takaisin vaunuhallin vintille, jossa käynnistyi paneeli klassikoiden kääntämisestä. Lauteilla olivat James Joycen "Ulysseksen" kääntänyt Leevi Lehto, Baudelairen "Pahan kukat" tulkinnut Antti Nylén sekä Arthur Rimbaud'n tuotannon kääntänyt Einari Aaltonen.

Lehto näki kääntäjän roolinsa peilinä, joka pyrkii mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja alkuteoksen muodon kunnioittamiseen. Hän piti siten radikaalina erityisesti Nylénin päätöstä luopua "Pahan kukkien" sidotusta mitasta. Lehto näki, että Baudelairen aleksandriinin pakkokaapu sallii itse asiassa käsittämättömiä mahdollisuuksia tunteiden päästä ulos runoilijan tietämättä. Nylén sanoi halunneensa antaa kirjallisuuspoliittisen viestin, että metodin voi valita rohkeasti, vaikka työ siitä kyllä muuttuukin vaikeammaksi ainakin Baudelairen kohdalla, onhan suuri osa hänen kuviensa viehätystä kytkeytyminen sidotun mitan pitkään perinteeseen kaikkine konnotaatioineen, joita se etenkin ranskalaiselle lukijalle aiheuttaa.

Nylén tunnusti, että tulkintatyön ydin oli enemmänkin mystinen ystävyyssuhde Baudelaireen kuin pedantti kiinnostus hänen muotoonsa ja mittaansa. Leevi Lehto sanoi olevansa urakan loputtua Joycelle korkeintaan kaveri, mutta sitä vastoin Bloomin ja Dedaluksen sydänystävä. Einari Aaltonen perusteli ratkaisujaan Rimbaud'n Baudelairesta ja Joycesta poikkeavalla eetoksella muuttaa koko elämä, ei niinkään kirjallisuutta ja sen perinnettä. Aaltosta sieppasi erilaisten perustelemattomien heittolaukausten muodossa sateleva kritiikki. Hän vertasi kääntäjiä ytimeen, jonka ympärillä (varsin kaukana) pörrää ryhmä teräväkielisiä elektroneja, jotka kaikki olisivat omasta mielestään tehneet työn selvästi kääntäjää paremmin. Sekä Aaltonen että Nylén toivottivat kriitikot reippaasti yrittämään kynsiään tekstien parissa: "Tee ite parempi!" Lehto taas paljasti, että koska Ulysses oli aikanaan skandaali, käännöksenkin piti olla sitä, ja sellaisen hen siitä tekikin.

***

Kateus, helvetti, Pekka Vartiaisen uusi kirja, Euroopan historia ja kertojien selviämistaistelut, mitään ymmärtämättömät elektronit ja kohtalonyhteys runoilijaan, kaikki tämä kolmeen tuntiin ja erittäin hipsterimäisissä puitteissa. Kun istuin raitiovaunussa matkalla kotiin ja luin kaikessa rauhassa Alex Matsonin "Romaanitaidetta", päätin että ennen ensi syksyä en mene kirjamessuille. Joihinkin ihan pieniin tapahtumiin kuitenkin ehkä jo kesällä, tai ihan pakottavista syistä kenties jo huhtikuussa.