Alex Matson romaanin platonista ideaa etsimässä

Lukija sallinee yhden kuvan verran
kirja- ja Moleskine -pornoa. Tästä
ei tule tapa, toivon.

"Ainoa logiikka, jolla suuri ja monisäikeinen kuvaus saadaan pysymään koossa ja jonka tajuaa niin kirjailija kuin lukija, on se elämän logiikka, joka ilmenee maailmankaikkeuden kaikkialla näkyvässä lainalaisuudessa. (…) Mikään romaani ei ole mestarillinen eikä mikään romaani ole elinkelpoinen, ellei se noudata – tietysti oman välimatkansa päästä – elämän muodonrakentelua."

Jos olin vaikuttunut E.M. Forsterin romaanitaiteen läpivalaisusta, nyt olen suorastaan pökertynyt. Suomalaisen, Britanniassa lapsuutensa viettäneen kuvataiteilijan, kirjailijan ja kääntäjän Alex Matsonin "Romaanitaide" (1947) on nimittäin niin näkemyksellinen kirja, että sellaista harvoin tapaa.

Forsterille riitti romaanin määritelmäksi Ranskasta lainattu "une fiction en prose d'une certaine étendue" ja lisäys, että tuo étendue on vähintään 50 000 sanaa. Matson käyttää samaan puuhaan 170 sivua. Hänelle romaanin salaisuus, sen "platoninen idea", kätkeytyy sen muotoon, ja pituus on vain tärkeämpien tekijöiden funktio. Hän käy juurta jaksaen läpi itselleen merkittävimpiä romaanitaiteen klassikoita, varsinkin Don Quijote, Robinson Crusoe, Seitsemän veljestä, Joycen "Omakuva" ja Ulysses, Kilven "Alastalon salissa" saavat Matsonilta hienon käsittelyn. Hän on todella kirjansa lukenut, ja lisäksi kääntänyt "Omakuvan" suomeksi, Kiven klassikon taas englanniksi.

(Lainaan paljon Matsonilta suoraan, koska hänen virkkeensä ovat minusta aivan käsittämättömän vetoavia. Osa sitaateista ei tosin välttämättä ole aivan pilkulleen oikein, koska poimin ne käsin tehdyistä muistiinpanoista.)

*** 

Cervantes loi ritariromaanien parodiallaan romaanin taidelajina. Miksi? Matsonin mukaan parodinen näkökulma kanavoi Cervantesin luovuuden, joka pääsi varsinaiseen tehtäväänsä ja otti todellisuuden jäljentämisen keinokseen. Cervantes teki ritaristaan todellisen asettamalla hänet "keskelle samassa määrin todellisuutta vastaavaa maailmaa, jonka tulee olla niin suuri ja niin seikkaperäinen, että sen avulla saadaan ilmennetyksi ritarin koko olemus." Syntyi suuri kokonaiskuva, joka keskittyi yksilökohtaloon ja pitäytyi kokonaisuudessaan "todellisen tapahtumisen syysuhteisiin" ja valaisi myös niitä. Cervantesin pitkä elämänkokemus ohjasi hänet viisaasti vain kuvaamaan tapahtumia, ei tulkitsemaan niitä eikä esittämään niistä omia arvostelmiaan.

Cervantes toimi Matsonin mukaan niin kuin todellinen romaanikirjailija tekee: "Ainoa todellisuus, jota hän saattoi kuvata, oli se elämä, jonka hän yksilönä oli kokenut arvostuksineen päivineen." Hän ei väittänyt, että nämä arvostukset olisivat oikeita, hänellä vain oli "vaistottu, näkemyksenä kangastava, hitaasti kypsyvä kokonaismuoto", kirjan sommittelu.

*** 

Matson korostaa pitkin matkaa, ettei muodossa ole kyse ulkoisesta rakenteesta, jota Cervantesinkin tapauksessa on usein pidetty sekavana. Olennaista on luovan näkemyksen synnyttämä sisäinen muoto, sen kiinteys ja loogisuus. Sisäinen muoto "heijastaa uskollisesti niitä elämää hallitsevia lakeja, jotka tajunnassamme koemme kohtalon voimiksi, ja pyrkii ankaraan totuuteen." (Matson kuulostaa kirjassaan melkoiselta universalistilta, mutta kymmenen vuotta "Romaanitaiteen jälkeen ilmestyneissä "Muistiinpanoissa" hän tuntuu ainakin joissain korostavan tällaisten "totuuksien" jos ei aika- niin kulttuurisidonnaisuutta.)

Sisäinen muoto mahdollistaa sen, että romaanilla on kiinteä ydin, johon kaikki yksityiskohdat kiinnittyvät. Milloin muoto sitten on valmis? "Jokainen episodi täydentää kokonaisnäkemystä ja kun se on valmis, kerronnan täytyy loppua." Tässä on kyse arkisemmin ilmaistuna "teoksen palvelemisesta", mutta Matson saa tämänkin kuulostamaan mahtavan kohtalokkaalta.

Ulkoisen muodon vaatimus olisi formalismia, mutta romaani on Matsonille naturalistinen taidemuoto. Tämä tarkoittaa sitä, että romaanitaiteen keskeinen keino (ei siis päämäärä), elämän jäljentäminen, ulottuu kokonaismuotoon asti. Onnistumisen ratkaisee totuudellisuuden kriteeri, se miten lähellä muoto on lähellä elämän omia muotoja. Romaanikirjailijan välttämätön kyky onkin tajuta ilmiöiden välisiä yhteyksiä suurina muotoina, jotka lukijan intuitio tajuaa oikeiksi, tosiksi. (Kundera puhuisi kai tässä kitschistä ja autenttisuudesta, jotka erottavat toisistaan viihteen ja taiteen).

Matsonin ideaalissa ollaan ymmärtääkseni varsin lähellä Forsterin "profetiaa", jossa kirjailija onnistuu välittämään henkilöidensä kautta jotain universaalia (Forster puhuu Karamazovin veljesten tyyny-kohtauksesta, samoin Matson kirjassaan "Muistiinpanoja"). Matson vain katsoo asiaa laajemmin ja näkee, että tullakseen ylipäätään luokitelluksi romaaniksi kirjassa tulee olla kokonaismuodon tasolla tällainen "profeetallinen ulottuvuus", toisin sanoen sen pitää olla yhtenevä elämän muodon kanssa.

***

Matsonin mukaan Flaubert'n vaikutus oli ratkaiseva siinä, että naturalismi otti askeleen kohti esteettistä romaania. Flaubertia ohjasi tosin edelleen sama ihanne, mutta hän teki kaiken tarkemmin. Flaubert korosti sana- ja lausetason esteettisiä arvoja – esimerkiksi äänne- ja väriarvoja ja rytmiä – jotka eivät olleet välttämättömiä kokonaismuodon totuudellisuuden kannalta. Matsonin sanoin Flaubert oli naturalistisen romaanityypin esteettisin edustaja.

Esteettisen romaanin edustajiksi Matson nostaa niinkin erilaiset tekijät kuin Joycen, Kiven ja Kilven. He alkoivat tavoitella järjestävää tekijää, joka vei kohti musiikkia, kohti absoluuttisen taiteen arvoja. Erityisesti Joyce ja Kivi käyttivät Matsonin mukaan säveltaiteen arvoja, Kilpi enemmänkin runon ja maalaustaiteen.

Esteettistyyppisen romaanin erityisluonne on Matsonin mukaan siinä, ettei sitä voi selittää kertomuksen estetiikalla, vaan kertojan tehokeinojen tilalla on muodon arkkitehtonisuus, jolla on kertomuksesta erillinen kauneusarvonsa.

Matson huomauttaa, että esteettinen romaani ei kuitenkaan katko siteitään naturalistisen romaanin totuudellisuusvaatimukseen, vaan pikemminkin päinvastoin. "Puhdas muoto vaatii vastapainoksi tavallista jyrkempää realismia", Matson toteaa ja viittaa Joyceen.

***

Matson puhuu pitkään "Seitsemästä veljeksestä" ja saa tilaisuuden roimia kriitikoita, jotka arvioivat romaaneja ja niiden rakenteita erilaisin formalistisin kriteerein tajuamatta sisäisen muodon merkitystä. Matson kuvaa kirjan pääteemaa, veljesten yritystä elää yhteiskunnan ulkopuolella sekä sen vastateemaa, uhkaavaa oppimisen pakkoa, havainnollisesti, näyttäen miten teemat esitellään ja miten ne kehittyvät läpi teoksen. Matson käy myös seikkaperäisesti läpi kirjan kiisteltyä loppulukua, jonka välttämättömyyden hän vakuuttavasti osoittaa.

Matsonin mukaan kokonaismuoto syventyy ja totuudellistuu lopullisesti vasta 14. luvussa. Hän myös perustelee, miksi siihen mennessä vain Juhani oli kehitelty täyteen pyöreyteensä – muussa tapauksessa kirjan painopiste olisi siirtynyt liikaa veljesten ja maailman suhteesta veljesten keskinäisiin suhteisiin. Kun veljesten ja maailman suhde on ratkaistu, heidät voi individualisoida kirjan lopussa ja syventää heitä siten ekonomisesti muuttamatta heidän kuviaan millään olennaisella tavalla. Suomalaisen perustyyppiä edustava Juhani on Matsonille henkilö, josta koko kuvio saa värinsä, ja siitä olisi tullut aivan jotain muuta, jos keskushahmo olisi ollut kuka tahansa muu. (Matson muuten kehittää ajatuksiaan Kivestä ja monesta muustakin kirjansa teemasta 1957 julkaistussa teoksessa "Muistiinpanoja", joka on niin ikään todella lukemisen arvoinen).

Seitsemästä veljeksestä tekee Matsonille esteettisen romaanin se, että sen monet sivupolut ovat välittömän esteettisen pyrkimyksen sanelemia. Muoto siis määräytyy itse muodosta käsin, sitä ei käytetä välineenä käsitteiden selvittämiseksi.

Matson myös spekuloi herkullisesti "Seitsemän veljeksen" luomisprosessin vaiheilla ja käyttää tätä esimerkkinä esteettisen romaanin kerroksittaisesta, aikaa vievästä rakentamisesta, joka rinnastuu mm. Joycen työtapaan.

***

Matsonin ajatukset Joycesta ansaitsevat oman postauksensa (tai helpompaa on kai vain lukea suoraan mitä hän sanoi...), joten en käy niitä tässä erittelemään. Lyhyesti voi sanoa, että hänellä on erittäin omaperäistä ja relevanttia sanottavaa niin "Omakuvasta" kuin "Ulysseksestä". Sanottakoon nyt kuitenkin, että Matsonin ymmärtävästä lukutavasta katsoen "Ulysses" ei todellakaan ole vaikea kirja vaan se on nimen omaan rakennettu sen pyrkimyksiin (Omakuva oli ihmisen kuva, Ulysses on koko elämän käsittävä todellisuuskuva) nähden niin havainnolliseksi ja helpoksi kuin mahdollista. Matson perustelee tämän niin vakuuttavasti, että häntä on lähes pakko uskoa.

***

Myös "Alastalon salissa" saa sellaisen käsittelyn, että tulee halu alkaa kahlata siitä jälleen kerran. Hän vertaa Kilven kuvataiteellista ("mestarillista pienoistaidetta")lähestymistapaa Proustiin, Jamesiin ja Faulkneriin, joilla myös oli "taipumus tarkkoihin, täyteläisiin kuviin, joiden vastineina ovat pitkät, rikassisältöiset virkkeet." Tavoitteena on "spesifien tapahtumien täsmällinen ja täydellinen, joka puolelta suljettu kuvaaminen". Esteettiselle romaanille tyypillisesti kuvien arvo on niissä itsessään, ja "kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia". Siinäpä oiva perustelu kirjan pituudelle!

***

Mikä siis on Matsonille romaanin määritelmä? Hän tarjoaa kaksi varianttia:

"Romaani on kaunokirjallinen muoto, jossa elämän muodonrakentelua noudattaen luodaan suljettu moniulotteinen muoto, jossa elämää tietyn välimatkan päästä jäljentämällä luodaan totuudellinen, suljettu, moniulotteinen sommitelma."

Kelpaavat minulle.