Esitulkitun tuolla puolen – Kunderan ”Esirippu”

Kirjoitin vähän aikaa sitten Kunderan 1986 ilmestyneestä “Romaanin taide” -kokoelmasta. Siinä Kundera katsoi monin paikoin romaania oman taiteensa näkökulmasta, taustoitti ja perusteli omaa estetiikkaansa. “Petettyjä testamentteja” en ole lukenut, mutta 2005 ranskaksi ilmestynyt ja Ville Keynäsin hienosti suomentama kokoelma “Esirippu” (Siltala 2013) liikkuu samassa maastossa, mutta selvästi yleisemmällä tasolla. Kundera pyrkii seitsemän esseen kautta hahmottamaan omaa näkemystään eurooppalaisesta romaanin taiteesta ja sen kehityksestä Cervantesista tähän päivään.

***

Kunderalle tärkeä premissi on taiteen historiasidonnaisuus: teoksen esteettinen arvo on “nähtävissä ainoastaan taiteen historiallisen evoluution kautta”, osana jatkumoa. Tästä lähtökohdasta nykyaikana sävelletty Beethovenin teos koettaisiin “spontaanisti (siis vailla tekopyhyyden häivää) naurettavana, epäaitona, sopimattomana tai jopa hirvittävänä”. Tähän liittyy Kunderan hienosti formuloitu jos kohta vähän omahyväinen näkemys taiteen ja sen historian roolista Euroopassa:

“Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä. Taiteen tehtävä on luoda oma historiansa. Se, mitä Euroopasta on jonakin päivänä jäljellä, ei ole toistoja pursuava historia, jolla ei itsessään ole mitään arvoa. Ainoa, millä on mahdollisuuksia säilyä, on sen taiteiden historia”.

Siteerataan samaan syssyyn vielä romaanikirjailijan tehtävä tässä kaikessa: 

”Sillä Historia kaikkine liikkeineen, sotineen, vallankumouksineen ja vastavallankumouksineen sekä kansallisine nöyryytyksineen ei kiinnosta kirjailijaa itsessään, objektina joka pitää maalata, julistaa, tulkita. Romaanikirjailija ei ole historioitsijoiden renki, ja jos Historia kiinnostaakin häntä, se tekee sen projektorina joka kääntyilee ihmiselämän ympärillä valaisten sitä ja sen odottamattomia mahdollisuuksia, jotka rauhan tilassa, Historian pysytellessä paikallaan, eivät toteudu vaan pysyvät näkymättömissä ja tuntemattomina.”

***

Tutusti Kundera paikantaa romaanin synnyn Cervantesiin (ja Rabelaisiin) (ks. Cervantesista Alex Matson -postaukseni yhteydessä). Cervantes keksi tarkastella elämän proosallisuutta, sen arkisuutta, kaikessa syvyydessään ja koomisuudessaan. Romaani alkoi tunkeutua kohti ihmisluonnon ydintä, sen tarkoitukseksi muodostui yritys ymmärtää elämää, vailla mitään kaunistelua tai moraalisia opetuksia.

Kuten moni muukin, Kundera nostaa Sternen 1750-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen “Tristram Shandyn” erikoisasemaan ensimmäisenä romaanina, joka mursi tarinakeskeisyyden äärimmäisellä tavalla, ennakoiden monessa yli sata vuotta Sternen jälkeen tullutta modernismia. Hänen romaaninsa “on yhtä moninkertaista poikkeamaa, yksi suuri sivukohtausten juhla, jonka harkitun, jopa naurettavan hauras ykseys on harsittu kokoon muutamalla alkuperäishenkilöllä ja heidän mikroskooppisilla teoillaan, joiden merkityksettömyys lähentelee naurettavaa”.

1800-luvulla historialliset kumoukset ja yhteiskunnan ja muun ympäristön jatkuva muutos saivat Kunderan mukaan romaanikirjailijat tarttumaan ajan kulkuun ja paikkojen ja esineiden kuvailuun, joka tarkoitti “epämääräisen säälimistä, katoavan pelastamista”. Vasta Flaubert (jonka tehtävästä romaanin ”epäbalzacisoijana” Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa) ja Proust (tuntui hyvältä, että Kundera lausuu ääneen itsestäänselvyyden ja kiistää täysin Proustin omaelämäkerralliset intentiot) hänen jälkeensä alkoivat kääntää valokeilaa muualle, kohti ihmisen sisintä.

***

Kunderan kirjallisuusesseiden mielenkiintoisin puoli itselleni on ollut hänen keskittymisensä keskieurooppalaiseen modernismiin, erityisesti Brochin, Musilin, Kafkan ja Gombrowiczin erittelyyn. Kundera katsoo, että keskieurooppalainen modernismi oli tietysti kapinaa menneisyyttä kohtaan kuten muuallakin, mutta menneisyys oli erilainen kuin Ranskassa. Ranskassa modernismi oli antirationaalista ja antirealistista lyyristä kapinaa, kitsch-kammoisessa Keski-Euroopassa ”tilanne oli toinen: ekstaattisen, romanttisen, sentimentaalisen ja musikaalisen tradition vastustus johti siellä muutaman mitä omaperäisimmän neron kehittämää modernismia kohti taidemuotoa, joka on analyysin, valaistumisen ja ironian ominta aluetta: kohti romaania.”

Tällaiselle modernismille ominaista on kuvata situaatioita, yksilöiden psykologian kampaaminen tai edes romaanihenkilön ”uskottavuus” perinteisessä mielessä on toisarvoista. Kuten Kundera hyvin huomauttaa, Josef K:n seksuaalisella suuntautumisella, vanhempien taustalla tai luonneprofiililla on kovin vähän merkitystä. Olennaista on se, mihin tilanteeseen hän on joutunut byrokratisoituneessa yhteiskunnassa. Broch puhui ”Unissakulkijoistaan” tietoteoreettisena romaanina psykologisen sijaan. Minusta Kundera tuntuisi olevan varsin oikeassa, kun hän sanoo situaatioihin suuntautuneen keskieurooppalaisen modernismin ennakoineen hyvin pitkälti ranskalaisia eksistentialisteja, jotka saivat kunnian tehdä seuraavan romaanitaiteen kumouksen.

Keskieurooppalainen modernismi pyrki Kunderan mukaan raivolla kohti sitä, mitä nimenomaan romaani pystyi sanomaan. He sotkivat ”romaaneihinsa, jotka ajattelevat” rohkeasti esseemäisiä ja filosofia elementtejä narratiivin sekaan ja onnistuivat perustelemaan tällaisten innovaatioiden olemassaolon olennaisena osana romaanitaidetta. Kundera kuitenkin korostaa, että tällainen pohdiskelu on ”intentionaalisesti ei-filosofista, vieläpä antifilosofista, toisin sanoen raivokkaan riippumatonta kaikista valmiista ideajärjestelmistä”. Tavoitteena ei ole arvottaa tai julistaa totuuksia vaan kysellä, hämmästellä ja luodata: 

” Sen (romaanikirjailijan pohdiskelun) muodot ovat mitä moninaisimpia: metaforisia, ironisia, hypoteettisia, hyperbolisia, aforistisia, huvittavia, provosoivia ja fantastisia, mutta ennen kaikkea se ei koskaan poistu henkilöiden elämän taikapiiristä. Henkilöhahmojen elämä ruokkii sitä ja oikeuttaa sen.”

Kohti asioiden ydintä siis, entistä laajemmalla keinovalikoimalla vain. (Turha muuten kai sanoakaan, että kaikki se mitä Kundera sanoo idoleistaan pätee myös hänen omien romaaniensa esteettisiin ideaaleihin).

Niin, ytimestä puheen ollen, selitetään vielä kirjan nimi ”Esirippu”. Se liittyy Kunderan määrittelemän romaanitaiteen tunnusmerkkeihin: vain sellainen kirja, joka onnistuu repäisemään esitulkitun maailman konventiot hajalle, ansaitsee päästä romaanitaiteen Pantheoniin. On tärkeää huomata, ettei kapinakaan riitä, koska sekin kohdistuu useimmiten esitulkittua maailmaa kohtaan. On nähtävä sinne, minne muut eivät ole vielä ymmärtäneet katsoa.

Meemilaakson tunnustuksia

Vuohia soittavat miehet ja kansallispukuiset naiset
Plzeňistä töräyttävät fanfaarin kaikille bloggareille.
Töttöröö!

Olen saanut blogitaipaleeni varrella joitain tunnustuksia kirjabloggaajilta, ja aina ne ovat lämmittäneet mieltä. Nyt on aika antaa jyvän hiertää ja antaa tunnustusta eteenpäin! Olen liian _______ (lisää sopiva adjektiivi) vastailemaan kysymyksiin ja lähettelemään niitä eteenpäin, joten mennään kevyellä mallilla.

Voisin valita listalleni suosikkiblogejani vaikka kuinka (niitä rullaa tuossa oikeassa palkissa), mutta valitsen nyt joillain epäselvillä kriteereillä seuraavat tunnustuksen saajiksi. Kaikki eivät ole suoranaisia kirja(llisuus)blogeja, mutta ei se haittaa. Valinnoissani on onnellisesti sekaisin vakiintuneita, erityisen ansiokkaita blogeja sekä nuorempia lupauksia. Osassa on ollut uhkaavan hiljaista viime aikoina, joten siivittäköön tämä tunnustus ne uuteen laukkaan.

Töttöröö!

Päivi Brink et co: Café Voltaire

Salla Brunou: Sallan lukupäiväkirja 

Katja Jalkanen: Lumiomena

Miia Kirsi: Kolmas linja

Anita Konkka: Sanat

Joonas Konstig

Penjami Lehto: Jäljen ääni

Sami Liuhto: läskikaupungillajamaassa

Tommi Melender: Antiaikalainen

Meri: Unkuri

Erja Metsälä: Erjan lukupäiväkirja

JNieminen: Kaikkien asioiden pikkujättiläinen

Hanna Pudas: Kirjainten virrassa

Kyösti Salovaara: Deadline torstaina

Noora Vaakanainen: Tea with Anna Karenina

Ensimmäisen ja kolmannen asteen kirjahulluutta

On Flaubertia, ja sitten on Flaubertia.

Kirjan ystävän on hyvä joskus pysähtyä miettimään, mitä kirjat oikeastaan itselle merkitsevät. Faros-kustannuksen 2012 julkaisema ”Bibliomania” (2012) on juuri sopiva katalyytti tällaisille pohdinnoille.

Pikkuruinen ja vanhanaikaisen näköinen kirja on oikeastaan pikkuruinen ihme, vähän samalla tavalla kuin Savukeitaan Michel Houellebecq -esseekokoelma. Se sisältää Gustave Flaubertin ensimmäisen julkaistun tekstin, novellin ”Bibliomania” (Antti Nylénin suomentamana), sekä kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen ja Antti Nylénin kirjoja ja niiden rakastamista koskevat esseet.

Salmen esseessä taustoitetaan, miten Flaubert kirjoitti novellinsa 15-vuotiaana lukemastaan lehtiartikkelista inspiroituneena (artikkelia alettiin myöhemmin epäillä sepitteeksi, mikä on minusta mukavaa). Barcelonalainen munkki rakastui kirjoihin, varasti luostarinsa kirjaston ja perusti kirjakaupan, johon alkoi haalia kirjoja ja käsikirjoituksia. Rakkaus meni liian pitkälle, ihmiselämä osoittautui vähemmän merkitykselliseksi kuin kirjat.

***

Flaubertin teksti on nokkela ja hienosti toteutettu, sen loppu poikkeaa lehtiartikkelin tarinasta edukseen. Mitään suurta sanataidetta se ei ole, paitsi tietysti teinin kirjoittamaksi. Novellin päähenkilö, entinen munkki, on omituinen heppu, ”paholaismainen , outo olento”. Flaubert viittaa novellin ensimmäisessä virkkeessä suoraan E.T.A. Hoffmaniin, joten lukija pääsee hyvin mukaan kauhuromanttiseen tunnelmaan. Taustalla väikkyy uskonnollista tematiikkaa ja ”kyläyhteisön” raivoa poikkeavia kohtaan (”Barcelonassa häntä pidettiin outona, paholaismaisena miehenä, tietäjänä tai noitana”), ihmisiä kuolee oudosti, tulipaloja syttyy... Hoffmannista poiketen 15-vuotiaan Flaubertin kieli on selkeää ja dialogivetoista.

Bibliomanian päähenkilö Giacomo rakastaa kirjoja esineinä, ei sitä mitä niihin on kirjoitettu. Flaubert ilmoittaa hänen osanneen tuskin lukea. Nylén yhdistää tämän hyvin esseessään Karl Popperin kuuluisaan "kolmen maailman" tyypittelyyn, jonka mukaan kirjallisuus on periaatteessa kolmannen maailman tavaraa, mutta kirjoja voi rakastaa myös ensimmäisen maailman asioina, fyysisinä esineinä:

”Ei toki! Eihän hän tietoa rakastanut. Hän rakasti vain tiedon hahmoa ja ilmiasua. Hän rakasti kirjaa, koska se oli kirja. Hän rakasti kirjan tuoksua, muotoa ja nimeä. Käsikirjoituksessa hän rakasti vanhaa päiväystä, josta ei saanut selvää, kummallisia ja outoja goottilaisia kirjaimia, piirrosten paksuja kultauksia, pölykerroksen peittämiä arkkeja, joiden suloista ja hentoa tuoksua hän veti sisäänsä suurta nautintoa tuntien. Hän rakasti sievää sanaa finis, jota ympäröi kaksi silkkinauhalla tanssivaa amoria ja joka keikkui suihkulähteen yllä, luki hautakivessä tai lojui korissa ruusujen, kullankeltaisten omenien ja sinisten kukkien seassa.”

Giacomosta on tullut todellinen monomaani, jonka faustilaista asennetta Flaubert havainnollistaa vetävin sanankääntein, tullen samalla esittäneeksi ironisen käsityksensä ihmisten yleisistä arvostuksista:

”Hän käytti kaikki rahansa, kaiken hyvyytensä, kaikki tunteensa kirjoihinsa. Hän oli aikoinaan ollut munkki mutta luopunut Jumalasta kirjojen tähden. Myöhemmin hän uhrasi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä Jumalan jälkeen: rahansa. Sitten hän antoi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä rahan jälkeen: sielunsa. 

Erityisesti viime aikoina hän oli valvonut yhä pidempään, ja yhä myöhempään hänen yölamppunsa loimu lankesi hänen kirjojensa ylle. Hän oli saanut uuden aarteen, käsikirjoituksen.”

***

(Totta kai ainakin yksi kirjallisuudentutkija, Gerry Max, on löytänyt ensimmäisenä siteeraamastani katkelmasta homoeroottisia sävyjä viitaten finiksen ja peniksen samankaltaisuuteen. Kaksi amoria viittaa tietenkin kiveksiin.

Se on tietysti tutkijoille selvää, että seksuaalisuus- ja rakkausanalogioita kertomukseen sisältyy rutkasti. Moni tutkija on myös nähnyt Giacomon asenteessa materialismia ja kirkon kritiikkiä, hylkäähän hän paitsi Jumalan myös kirjojen sisältämän hengen, siis sen Popperin kolmannen maailman. Itse Jean-Paul Sartre on taas päätynyt täsmälleen päinvastaiseen tulkintaan. Hänen mukaansa Giacomo on äärimmäinen antimaterialisti: hän kääntää ihmisyydelle selkänsä hylätessään kirjojen sisällön ja etsii epätoivoisesti kirjasta ihmisyydestä riisuttuna objektina jotakin mahdotonta absoluuttia…

Kirjallisuudentutkimus on sitten ihanaa!)

***

Onko Giacomossa siis kyse vain keräilymaniasta, joka sattuu kohdistumaan kirjanystävän kannalta suotuisaan kohteeseen? Itse mietin näitä asioita, kun viime muuton yhteydessä luovuin melkein tuhannesta kirjasta (ja samasta määrästä CD-levyjä), vaikka kirjat ovat aina olleet identiteettini tärkein ulkoinen tukipylväs. ”Materiaahan se vain on, kyllä kirjastosta saa jos haluaa, ja oikeasti tärkeitä kirjoja ei voi olla kovin paljoa, se tuhat korkeintaan, ja siinäkin on jo puolet liikaa”, järkeilin.

Luin tuolloin luopumisen tuskassani sosiologi Jean Baudrillardin ajatuksia keräilystä. Hän väitti että funktiostaan riisutut esineet ja se omistukseen ja keräilyyn perustuva valta jota niihin käytämme, on identiteettimme ytimessä, että tällä on hyvinkin merkittävä rooli yrittäessämme selviytyä muuttuvassa ja merkityksettömäksi käyvässä maailmassa. Baudrillard viittasi myös seksuaalisuuden ja keräilytaipumuksen korrelaatioon: sitä esiintyi erityisesti latenssivaiheessa olevilla lapsilla ja nelikymppisillä miehillä. Esineiden palvonnassa oli Baudrillardin mukaan vahvoja regressiivisiä ja eskapistisia ulottuvuuksia…

Oli pakko yrittää pärjätä ilman. Sitä, miten regressiivistä ja eskapistista takertuminen kirjoihin kolmannen maailman ilmiöinä oli, en uskaltanut alkaa edes ajatella.

***

Nylén kirjoittaa esseessään nykyajan bibliofiilistä jästipäisenä sähköistyvän kertakäyttökulutusyhteiskunnan kriitikkona, ”Gutenbergin galaksin” vankina, joka väittää että kirjan essentiaan kuuluu sisällön lisäksi pysyvä fyysinen olemus. Hän kuitenkin lisää, että jos bibliofiili on kiinnostunut vain kirjoista objekteina, hänet voi sinänsä rinnastaa sähkökirjoja haalivaan teknofiiliin, kuitenkin sillä erotuksella että bibliofiili on tekemisissä fyysisen todellisuuden, teknofiili vain sen representaation kanssa.

Nylén muistuttaa, että joka tapauksessa kirjallisuus on aina ollut Popperin kolmannessa maailmassa ja siten virtuaalista, tapahtui medioille mitä tahansa. Kaunokirjallisuus vaatii meiltä vaivaa, sen tarkoitus on ”maailman muuttamista ennen kaikkea paremmaksi , ei niinkään helpommaksi, nopeammaksi tai edes vähemmän ikävystyttäväksi”.

Siis: ”Voimme pysyä syvällisinä, jos vain tahdomme.”

Tyyliniekan tunnustukset

Vappupäivä Mätäjoella.

Esseisti ja kääntäjä Antti Nylén ihmettelee uudessa kirjassaan “Tunnustuskirja” (Kirjapaja 2013), miten kukaan saattoi pitää häntä ensimmäisen esseekokoelmansa perusteella “vakavana ajattelijana tai yhteiskunnallisesti valveutuneena keskustelijana, jolta kannattaa pyytää näkemyksiä polttaviin kysymyksiin tai josta kannattaa tehdä henkilöhaastatteluita naistenlehtiin”. “Kirja on täynnä asentoja, joiden keinotekoisuus eli fiktiivisyys pistää silmään”, hän jatkaa. (Kyseessä oli 2007 ilmestynyt “Vihan ja katkeruuden esseet” (2007), ks. postaukseni)

Nylén tietysti ymmärtää itsekin, että juuri näiden osittain fiktiivisten ja keskenään ristiriitaisten asentojensa takia hän on niin kiinnostava. Vegaani, dandy, katolinen, Pekka Haaviston julkinen tukija, twiittaava antimodernisti… Kiinnostavuutta täydentää se, että häntä ärsyttää oma taipumuksensa poseerata, mikä näkyy äärimmäisyysihmisten ihannointina ja itsekriittisenä pyrkimyksenä rehellisyyteen.

Tunnustuskirjassaan hän kirjoittaa itsestään tunnustuskirjallisuuden perinteiden mukaisesti “kristittynä, esimerkkitapauksena”. Nylénmäisen ristiriitaisesti hän kuitenkin lisää: “Estetiikka ennen kaikkea. Tunnustuskirja… Luojan tähden, älkää uskoko sanaakaan.” 

(Jukka Koskelainen on kirjoittanut päivän Hesariin hyvän arvion kirjasta. Hän lähtee juttuunsa näköjään samalla näkökulmalla, mainittakoon puolustuksekseni että tämä postaus on kirjoitettu varastoon jo viikko sitten… Myös mm. Tommi Melender on arvioinut kirjaa ansiokkaasti.) 

***

Nylén avaa kirjassa lapsuuttaan elementtitalojen, pururatojen ja moukkamaisten koulukiusaajien kehystämässä vantaalaisessa lähiössä, josta ovat lähtöisin hänen identiteettiään leimaava “kulttuurinen mihinkään-kuulumattomuus ja syvät perusvierauden, epämukavuuden ja sopeutumattomuuden tunteet”. Lähiöstä Nylénin pelasti “kääntyminen” helsinkiläiseksi mutta toinen kotiinpaluu, katolilaisuus, sai odottaa pidempään. Uskonnottomassa kodissa kasvaneella ja “kirjallisuutta palvoneella” Nylénillä oli tyypillisen distinktioon pyrkivän älykkönuoren kirkonvastainen kautensa, hänen käytössään olivat argumentit joita hän selvästi pitää sopivina Flaubert’n “Valmiiden ajatusten sanakirjaan”.

Viesti tietysti on, että vieraantuneisuus sekä lapsuudesta jäänyt voimattomuuden tunne, jotka ovat täydentyneet flaubertilaisella vastenmielisyydellä kulttuurimme pinnallisuutta ja ihmis- ja teknologiauskoa kohtaan, ovat saaneet hänet hapuilemaan kohti kristinuskoa (ja veganismia?). Nylénin tuntema ulkopuolisen suru on epäilemättä todellista, mutta nuoruudentarinaa lukee väistämättä myös hänen julkisen minänsä näkökulmasta: hänen tyylitajunsa on kertonut, ettei hän voi jäädä massojen omaksumien uusateististen kliseiden vangiksi. Nylén ennustaakin, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jumalaa ajatellaan enemmän ja kiihkeämmin kuin nyt”.

***

Nylén puhuu apostoliseen uskontunnustukseen kiteytyvästä kristinuskostaan ymmärrettävästi, jos kohta keskivertouskovaan verrattuna varsin älyllisesti ja historiatietoisesti. Hän on katolilainen mm. siksi, koska katolinen kirkko on universaali ja kenties rahvaanomaisuutta kammoavalle sopivan tyylineutraali (taas tulee esiin tyyli): 

“Ei ole juuri pelkoa, että messussa joutuisi mukaan rukousleikkeihin tai kuulisi heavy metaliksi sovitettuja virsiä.”

Kristinusko on Nylénille myös kattava “poliittinen” maailmankatsomus. Kulutuskapitalismiin syvästi pettyneenä hän kaipaa ihmiskeskeisyyden korvaajaksi uusvanhaa absoluuttia, joka on otettava käyttöön jos “villiintynyt” lajimme mielii selvitä maapallolla. Toisin kuin liberalismi tai konservatismi, kristinusko ja sen pyhä henki ovat hänelle “ainoa oikea ja tepsivä lääke maailman mätänemiseen”.

Henkilökohtaisemmalla tasolla usko on Nylénille kristuksen tuntemista, ystävyyttä hänen kanssaan. Sellaisena se tyydyttää ihmisen kaipausta ikuiseen elämään, on vastaus “reikään sydämessä”. Nylén torjuu yleisen kritiikin uskontojen synnystä kuolemanpelon hoitamiseksi ja tarkentaa, että kristinuskon ikuisessa elämässä kyse on täyden elämän kokemuksesta tässä elämässä, ei mistään kuolemanjälkeisestä:

“Oikeaoppinen kristitty ei todellakaan usko, että ihmiset kuoltuaan ponnahtaisivat pilven päälle nautiskelemaan, kuuntelemaan harppujen soittoa edesmenneiden läheistensä ristiriidattomassa seurassa, “jälleennäkemisen” riemussa. Oikeaoppinen kristitty tietää, että sellaiset kuvitelmat ovat satua tai vertauskuvaa. (…) Yliluonnollisen ja hämärän alue jää kristinuskossa vähiin. En väitä, että se kokonaan katoaisi. (…) Kun kristityt uskovat Kristus-tapahtumaan, he luottavat toisiin ihmisiin, mutta samalla he toivovat, että hekin – jollakin ihmeellisellä, tuntemattomalla tavalla, “viimeisenä päivänä” – pääsisivät osallisiksi ylösnousemuksesta, saisivat olla Kristuksen kanssa myös “taivaassa”, niin kuin ovat maan päällä olleet.”

***

Nylénin pitkä selvitys katolisen kirkon ehkäisyopista on kiehtova, kaltaiselleni katolisen kirkon nyansseja tuntemattomalle suorastaan eksoottinen tarina, ehkä kirjan parasta antia. Nylén on valinnut puolensa ja katselee asioita katoliseen kirkkoon sitoutuneen näkökulmasta, kriittisesti mutta viime kädessä hyväksyen. On aina mielenkiintoista, kun joku “sisäpiiriläinen” tulkitsee tekstejä suhteessa ne antaneen instituutioon historiaan, muistuttaa että kiinnostavia paavin puheissa ovat ne nyanssit jotka muuttuvat, eivät vuosisatoja samanlaisina pysyneet muotoilut.

Selvitystä lukiessa on helppo ymmärtää, miten “sekulaarit humanistit” sortuvat joskus lapselliseen kärjistämiseen, josta Nylén heitä paheksuu. Kaikki on niin monimutkaista: ei riitä, että perehtyy hyvällä tahdolla ja nyanssit ymmärtäen katolilaisuuteen, vaan pitäisi jaksaa ymmärtää samalla huolellisuudella ja rakentavasti myös islamia, kiinalaisuutta, keski-Euroopan kuningashuoneiden menneiden ristisiitosten vaikutuksia nykymaailmaan, keskustalaista aluepolitiikkaa, makrotaloustieteen eri koulukuntia, Euroopan unionia, antiikin taruja ja klassista musiikkia. Ei ihme, että keskustelu esimerkiksi Nylénin (turhankin ahkerasti) kirjassaan siteeraamissa joukkotiedotusvälineissä on pinnallista ja kärjistävää.

Nylén pitää tahallista väärinymmärtämistä osoituksena rakkauden puutteesta ja tietämättömyydestä. “Kauhistuttavinta on itsetietoinen, kopea tietämättömyys”, hän lisää. Asenteena pitäisi olla Jumalan rakkaus, joka Nyléniä lainaten “ei erottele, omi, valitse tai hylkää – vaan sietää, sulattaa itseensä ja antaa anteeksi kaiken.” Tähän on helppo yhtyä.

Samalla toivon, että Nylén säilyttää ainakin osan vihastaan, joka näyttää vuosien mittaan muuttuvan kovaa vauhtia suruksi.

Elämästä, ajasta, todellisuuden luonteesta, rouva Ramsaysta

“Lily Briscoe went on putting away her brushes, looking up, looking down. Looking up, there he was – Mr Ramsay – advancing towards them, swinging, careless, oblivious, remote. A bit of a hypocrite? she repeated. Oh, no – the most sincere of men, the truest (here he was), the best; but, looking down, she thought, he is absorbed in himself, he is tyrannical, he is unjust; and kept looking down, purposely, for only so could she keep steady, staying with the Ramsays. Directly one looked up and saw them, what she called “being in love” flooded them. They became part of that unreal but penetrating and exciting universe which is the world seen through the eyes of love. The sky stuck to them; the birds sang through them. And, what was even more exciting, she felt, too, as she saw Mr Ramsay bearing down and retreating, and Mrs Ramsay sitting with James in the window and the cloud moving and the tree bending, how life, from being made up of little separate incidents which one lived one by one, became curled and whole like a wave which bore one up and threw one down with it, there, with a dash on the beach.”

Luin Virginia Woolfin (ks. Woolfista yleisempi postaukseni) viidennen romaanin “To the Lighthouse” (1927) ties kuinka monetta kertaa. Haluaisin kovasti kertoa miksi mutta huomaan, että lempikirjoistaan on erityisen vaikea kirjoittaa. (Kirja on suomennettu nimellä “Majakka”, mutta Kai Kailan yleisesti ottaen taitavassa tulkinnassa on varsin paljon omituisia ajatusvirheitä ja muita kummallisuuksia, joten suosittelen vähintäänkin alkuteoksen lukemista käännöksen rinnalla).

Aloitetaan helposta päästä. Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäisessä kuvataan kahdeksanlapsista lontoolaisperhettä ja heidän älykköystäviään viettämässä alkusyksyistä päivää perheen kesäasunnolla Skotlannin Hebrideillä. Suunnitellaan merimatkaa läheiselle majakalle, mutta kuten filosofi-isä oikein ennustaa, siitä ei tule huonon sään takia mitään. Rakennetaan miehisen rationaalisuuden ja naisellisen intuition vastakkainasettelu, jota havainnollistaa herra Ramsayn ensimmäisen osan teemalause: “Someone had blundered”. Lyhyessä toisessa osassa kuvataan vajaan vuoden kulumista, ajan ja luonnon vaikutusta taloon. Taustalla kumisee ensimmäinen maailmansota ja kirjan päähenkilö, kaunis ja valloittava rouva Ramsay, kuolee sulkuihin laitetussa lauseessa. Yhtä lakonisesti kuitataan hänen kahden lapsensa kuolema. Taloa yrittää pitää kunnossa palvelusnainen, jolle tulee kiire perheen ilmoitettua yllättävästä paluustaan talolle. Kolmannessa osassa matka majakalle vihdoin toteutuu perheen isän ja kahden lapsen voimin, ja lasten ja isän vaikeat suhteet tuntuvat loksahtavan uuteen asentoon, kun isä päästää sekä konkreettisesti että symbolisesti irti järkivetoisesta itsekkyydestään. Kuolema on lähellä, samoin yksilön kauhu sen edessä: “We perish, each alone”, herra Ramsay ja James toistelevat mielessään. Samanaikaisesti perheystävä, taiteilija Lily Briscoe saa toteutetuksi kymmenen vuotta aikaisemmin aloittamansa ja suurta sommittelullista tuskaa tuottaneen taulunsa talon pihalta. Kirja päättyy kuuluisiin sanoihin: 

“Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.”

***

Woolfin romaanin juonen tiivistäminen kertoo kirjasta suunnilleen yhtä paljon kuin yksi katukivi Aleksanterinkadusta. Yksi kirjan houkutuksista liittyy kyllä sen rakenteeseen, erityisesti erikoiseen toiseen osaan, jonka päähenkilönä on aika ja sen kätyrit. On myös selvää, että kirjan lyyrinen kieli on osa sen vetovoimaa (Woolf suunnitteli kirjansa kutsumista romaanin sijaan elegiaksi). Vahvat symbolit, jotka toteutuvat henkilöiden, värien, aaltojen taustakohinan ja lakkaamatta välkkyvän, koko rakenteen pakopisteeksi upeasti nousevan majakan kautta, samoin tapahtumien sijoittuminen syrjäiselle saarelle, näilläkin on osansa.

Tyranttimaisen narsistinen ja huomiota janoava älyn jättiläinen herra Ramsay paljastuu alun karikatyyrimaisuuttaan monipuolisemmaksi, vaikka tilan varastaakin läheisiään pakonomaisesti yhteen saattava, turvaa ja naisellista intuitiota huokuva mutta kuolemaa kammoava rouva Ramsay, joka jääkin suorastaan haamumaisesti elämään hänen läheisiensä mieliin. Herran Ramsayn ja vanhapiika-taiteilija Lily Briscoen kautta Woolf pääsee toteuttamaan visioitaan taiteen olemuksesta, subjektista, objektista ja todellisuuden luonteesta, ja nämä pohdinnat havainnollistuvat täydellisesti kirjan rakenteessa. Muutkin sivuhenkilöt ovat eläväisiä ja omanlaisiaan, erityisen tarkkanäköisesti kuvattuja.

Ilmassa on suuria tunteita, ahdistusta, rakkautta, toivoa, ilmapiiri on kaikessa arkisuudessaan maaginen, täyteen merkityksiä ladattu. Kirja purkautuu harvinaisen monitasoiseen synteesiin, joka vielä saavutetaan kolmososan kahdella rinnakkain kulkevalla juonitasolla. Kyse on Woolfille tyypillisesti naiseuden ja mieheyden, järjen ja tunteen liitosta, itsekeskeisyyden luovuttamisesta osaksi yhteistä tajuntaa.

Loppu sitoo kymmenet langat yhteen muttei selitä mitään lopullisesti, moni asia jää lukijan taipumusten mukaan tulkittavaksi. Itse ajattelen kirjasta vähän eri tavalla jokaisen lukukerran jälkeen, eikä mikään johtopäätöksistäni tunnu olevan ristiriidassa keskenään. Woolf tiesi tämän hyvin: “For nothing was simply one thing”, majakalle matkustava James pohtii yhtä aikaa molempia vanhempiaan symboloivasta majakasta.

***

Mutta tämäkään ei riitä selittämään kirjan ihanuudesta juuri mitään. Ei olisi tietysti tarviskaan, mutta kun on tullut perustettua tämä blogi. En viitsi vain sanoa, että tykkään.

Oli siis suunnistettava kirjastoon ja kaivettava esiin Morris Bejan toimittama “To the Lighthouse. A Casebook” (1970). Kirjassa on paitsi Woolfin päiväkirjamerkintöjen ryydittämiä teräviä analyyseja kirjasta myös mm. luonnekuvia herra Ramsayn esimerkkinä toimineesta Virginian isästä Leslie Stephenistä sekä Woolfin omia kirjoituksia. Kehotan tutustumaan!

Varsinkin Erich Auerbachin esseen “The Brown Stocking” ja Morris Bejan tekstin “Matches Struck in the Dark: Virginia Woolf’s Moments of Vision” luettuani ymmärsin enemmän siitä, miksi pidän niin paljon paitsi Woolfista myös Proustista ja Joycesta (ks. postaukseni Proustin ja Joycen epifanioista täällä).

Auerbach tiivistää hyvin sen, mikä yhdistää näitä 1900-luvun alkuvuosien modernistisia mestareita. He kaikki kuvaavat tajuntaa monen henkilön kautta, hyödyntävät eri aikatasoja epäkronologisesti, hajottavat ulkoisten tapahtumien jatkuvuuden, heidän kerrontapisteensä liikkuu. Tavoitteena on sisäisen maailman kuvaamien ulkoisesti mitättömien, jopa satunnaisten tapahtumien mahdollisimman täydellisen kuvailun kautta. Heitä yhdistää usko siihen, että kaivautumalla pieneen saadaan aikaiseksi totuudellisempi synteesi kuin kuvaamalla epätäydellisesti suuria ja merkittäviä tapahtumaketjuja.

Morris Beja taas keskittyy epifanioihin, ilmestyksiin tai visioihin, jotka ovat keskeisiä Proustin, Joycen ja Woolfin tuotannossa. Olen puhunut näistä aiemmin Joycen ja Proustin yhteydessä, ja Woolfin kaikessa tuotannossa ne ovat tietysti aivan keskeinen osa, en vain ole sitä aiemmin näin suoraan tajunnut. Siteerataan To the Lighthousea ja rouva Ramsayta:

“The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpectedly in the dark…”

Nämähän ovat niitä elämän pieniä, katoavia tähtihetkiä, kun kaikki hetkeksi asettuu fokukseen ja on ymmärtävinään jotain merkityksellistä. Siis ne hetket kun on levännyt olo, espresso maistuu hyvältä, kainalossa on hyväntuoksuinen ja -tuulinen lapsi, huulilla on juuri oikea Baudelairen säe ja samalla hetkellä auringonsäde sattuu sohvalle… Kuten Beja sanoo, näissä maallisen mystisissä hetkissä paljon olennaisempaa on hetki kuin se, mitä se mahdollisesti tarkoittaa. Syntyy monitasoinen henkinen kokemus, joka on itsessään tyydyttävä, eikä vaadi sen kummempia selityksiä. Joycen äkkiä arjen alle rusentuvien ilmestysten, Proustin muistiretkien ja Woolfin monitasoisten aistimuskimppujen kautta näihin hetkiin pääsee kiinni, ja tuntuu tyydyttävältä huomata miten muutkin ovat oivaltaneet, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Taideteoksina kaikkien näiden kirjailijoiden tekstit tuottavat myös tällaisia valaistumisen elämyksiä, joita on kai turha yrittää analysoida puhki.

Todellisuus pakenee lintumiestä

Tutustuin Hannu Simpuraan talvella Kriittisen korkeakoulun proosakurssilla, ja mies teki minuun vaikutuksen. Hän puhui paljon siitä, miten hyvän kirjailijan tulee altistaa itsensä oudoille yhteensattumille, valmistella tietä ei-sattumuksellisuudelle, kohtalokkuudelle, joka yhdistää kaiken. Tästä syntyy kirjoitukselle omakohtaisesta kokemuksellisuudesta nouseva henki, oma näkemys. Simpura havainnollisti kurssilla ajatteluaan henkilökohtaisella, lintuihin liittyvällä kertomuksella, joka nosti ihon kananlihalle.

Viimeistään nyt, kun luin Simpuran esikoisteoksen "Yökausien kartta" (Gummerus 1990), luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti. "Yökausien kartta" sijoittunee jonnekin novellikokoelman ja romaanin välimaastoon. Se koostuu kertomuksista, jotka vuotavat toisiinsa yhteisten henkilöiden ja erityisesti aihepiirin, lintujen ja niiden konservoinnin kautta. Lintutematiikasta käsin Simpura pääsee erittäin ehjästi ja tyylikkäästi käsiksi ikuisiin aiheisiin, ihmisenä olon peruskysymyksiin, ihmisen ja luonnon ja laajemmin ihmisen ja todellisuuden suhteeseen. 

Simpuralta on ilmestynyt viisi muutakin kirjaa, joihin en ole toistaiseksi tutustunut. Netissä näkyy olevan niistä pääosin kehuvia arvioita.

*** 

"Yökausien kartan" avauskertomuksen keskushenkilönä on lintukonservaattori Ingrid, jolla on ainutlaatuinen kyky saada täytetyn pöllön silmät elämään. Ingridiä vainotaan, ehkä taitojensa ansiosta, ja hän joutuu sairaalaan. Turusta Helsinkiin saapunut omituinen miesjoukko alkaa kalastella kuolemansairaan Ingridin puolustuskirjoituksen avulla häneltä pöllöä, jota tutkimalla oikean konservoinnin salat paljastuisivat. Kilpailijaksi ilmaantuu nuori tyttö, jolla tuntuu olevan samat tarkoitusperät.

Kirjan avaus kuvastaa hyvin Simpuran ilmaisun tiiviyttä ja symbolista rikkautta (josta en luultavasti ymmärrä puoliakaan):

"Sinisen vaunujonon saavuttua aikataulustaan myöhässä Karjaan asemalla luiskahti tumman kiiltävähiuksen Jaakko Alamikkolan käsistä lasisilmä istuinten väliin, josta sen ojensi takaisin pudottajaa muistuttava, mutta kyynisyydessään väsyneempi nuorimies. Lyhyen sananvaihdon aikana kävi ilmi, että Arvo Kinnunen ja hänen kumppaninsa Ilmari Kunnas olivat hekin häpeäänsä paossa.

Rakeitten sitten sulaessa Helsingin rautatieaseman lämpöiseen asfalttiin tapasivat tulijat samassa junassa yhtä surkein syin saapuneet ja saman pikimustan sateenvarjon suojissa seisovat Turun yliopiston kasvatit: pyöreäkasvoisen, kaljun nykerönenän Marko Hemmilän, jonka ilme lepotilassa asettui lähinnä hävyttömäksi, ja minut – minuun Jaakko tuskin vilkaisi."

Ollaan paossa jotain häpeällistä, juna on myöhässä, joukon johtajan kädessä on lasisilmä, joka sekin luiskahtaa istuinten väliin. Mitä merkitystä on rakeilla, entä juna-aseman lämpöisellä asfaltilla tai pikimustalla sateenvarjolla? Simpuraa lukeva oppii heti, että kaikilla yksityiskohdilla on teemaa palveleva tarkoitus, joten tarkkaavaisuuttaan ei sovi hukata hetkeksikään.

***

Avauksessa on hienoa myös se, miten siinä havainnollistuu kirjan kerrontaratkaisullinen erikoisuus. Tapahtumat etenevät pääosin hän-muodossa (yhdessä tosin peräti yksikön toisessa), mutta kaikkitietävänä kertojanäänenä tuntuu silti koko ajan hääräilevän tapahtumien keskiöstä oudosti sivussa oleva minä-kertoja. Hän on lintuihin samaistuva, erilaisia hanttihommia paiskiva luonnontieteilijä ja lintukonservaattori, jonka missiona on luoda täytetylle pöllölle Ingridin tapaan "silmät alkuperäisistä ja niin, että niihin jäi kaikki kiilto ja elävyys". Ei mikään huono kirjailijan työn metafora.

Minäkertoja pulpahtaa monessa novellissa osaksi kertomusta vasta myöhään. Hän kuitenkin tietää kaiken ja pystyy raportoimaan mitä tahansa. Hän on Flaubertia mukaillen jumala valtakunnassaan, kaikkialla läsnä mutta Flaubertin filosofiasta poiketen vain aika ajoin näkymätön. Tähän viitataan kokoelman toisessa kertomuksessa, jossa nuori nunnakokelas saapuu Suomeen koevuodelleen tarkoituksena oppia Herran palvelemista käytännössä:

"'Sisar, minä tapasin unessa hänet, minulle linnuista opettamassa.'

'Tyttäreni, Hän on kaikkialla, kunhan vain osaisimme katsoa Häneen. Olet tullut Hänelle herkäksi, näet asioita, jotka ovat aikaisemmin olleet mieleltäsi kätketyt. Syö nyt, niin minä katselen sinua.'"

***

Palataan vielä hetkeksi ensimmäiseen kertomukseen. Monien vaiheiden jälkeen pöllö päätyy minäkertojalle, joka on nähtävästi toiminut kaikista henkilöistä vähiten aktiivisesti sen saamiseksi. Kertoja ymmärtää tehtävänsä, vaikka hautuumaan läsnäolo jo vihjaakin, miten hankkeessa tulee käymään.

"Ulkona ajattelin: 'Kaikessa vielä katselemista, kaikissa kasvoissa elävöittämistä", ja kassi oli kevyt pöllöineen, jopa niin, että kohotin sen rinnalleni katsellakseni hautuumaan kulmalla linnun eläviin silmiin."

***

Kirjasta on syytä nostaa esiin myös sen omalaatuinen dialogi. Simpura ei pyrikään realistisen puhekieliseen ilmaisuun vaan antaa henkilöidensä puhua kohtalokkaita, monin merkityksin koodattuja virkkeitä.

Näin puhuu (tai ehkä puhuisi…) minäkertojan pakkomielteisen rakkauden kohde Lara upeassa kertomuksessa "Rakkaus", jossa pöllönkatse korvautuu hetkeksi pronssisten patsaiden lamaannuttavalla tuijotuksella ja jossa todellisen rakkauden mahdollisuus tietysti osoittautuu yhtä mahdottomaksi kuin elämän vangitseminen kuolleen pöllön silmiin:

"Sinun ornitologinen otteesi maahan ja metsiin oli yllättävyydessään rohkea. Jos sen rajuus oli harkittua, minä kunnioitan."

ja

"Me olemme kaksiteräinen miekka ja aura kalvoa halkomassa, ja kalvo näkee, miten me sen halkaisimme, ja me näemme kalvonalisen."

***

Kokoelman viimeinen kertomus "Yön kartta" on kiehtova kertomus sataman ja sen laivojen vartijaksi pestautuvasta minäkertojasta. Ensimmäistä yksin tehtyä kierrosta kuvataan piinallisen yksityiskohtaisesti (Juha Rikama vertaa hiljattain lukemassani novelleja ja niiden tulkintoja sisältävässä teoksessa "Yön ja päivän kartta" Simpuran otetta Kafkaan). Pikku hiljaa todellisuus käy yhä omituisemmaksi ja alkaa karata minäkertojan hallinnasta. Kaaos havainnollistuu tiedostamattoman symbolissa, kääpiössä nimeltä Krister Mäkimies, jonka ilmestyminen tarinaan tuo mieleen David Lynchin maailman Twin Peaksissä. Kaaoksen voimat saavat vallan, ja kaikki päättyy symbolisesti tiheään kuvaan, joka jääköön paljastamatta.

***

Simpura luo kielellään ihan omanlaisensa maailman, joka on täynnä symboliikkaa ja unenomaista arvaamattomuutta. Maailma on samalla tuttu ja vieras, se uhmaa koko ajan ihmisten sitkeitä pyrkimyksiä ja uhkaa muuttua muuksi. Sen ihmiset pyrkivät muka-rationaalisilla puuhillaan ottamaan maailman haltuun, siinä onnistumatta. Pöllön silmät samentuvat väistämättä, ja lopulta palaa koko viisauden ja oppimisen symboli. Monimutkaista todellisuutta edustava yön kartta, jonka pöllö epäilemättä näkee, jää ihmiseltä piirtämättä.

Varokaa pala(a)via novelleja!

Voiko pääsiäislomaa rattoisammin viettää?

Löysin Sammakon kirjakaupan loppuunmyynnistä eurolla kirjan, jota en ihmeekseni ole aiemmin ikinä nähnyt: Kirsti Mäkisen toimittama "Yön ja päivän kartta" on 1993 WSOY:ltä ilmestynyt kokoelma novelleja ja niiden tulkintoja. (Sivumennen sanoen: oli surullista vaellella asiakkaista lähes tyhjässä mutta hyviä kirjoja pursuavassa kirjakaupassa, jossa kaikki oli 80 prosentin alennuksessa).

Kirjan pääosin varsin lyhyet novellit kattavat aikamoisen kaaren Raamatusta Rosa Liksomiin, joten katto on korkealla ja niin pois päin. Suomalaisten kirjallisuudentutkijoiden ja kirjailijoiden tulkinnat, joissa keskitytään ilman turhia krumeluureja avaamaan novellien keskeiset teemat, niitä edustavat motiivit sekä näyttämään harjaantumattomalle lukijalle novellin kerrontaratkaisun perusteet, ovat napakoita ja hyviä, osa kovastikin oivaltavia. Useimmissa analyyseissa kytketään novelli osaksi kunkin kirjailijan tuotantoa ja joissain jopa auttavaisesti kerrotaan, mitä lisätasoja novelliin tulee, kun sitä katsoo osana kirjailijan tuotannon kokonaisuutta.

Toinen vastaava suomalainen teos on muuten (kai 1969 ensimmäisen kerran) ilmestynyt Mirjam Polkusen ja Pekka Tarkan toimittama, Yleisradion ohjelmasarjaan perustunut "Novelli ja tulkinta", josta olin joskus aikanaan todella innoissani ja taisinpa sen perusteella hakea käsiini Joycen "Dublinilaisia" sekä Kafkan novelleja.

Kyllä novellit ovat sitten hieno asia! Novelli palaa! Ja tällaisia "Yön ja päivän kartan" kaltaisia kirjoja tarvitaan siksi, että niiden avulla novellien tehokeinoihin ja tulkintaan pääsee käsiksi sellainenkin, jolle tämän taiteenlajin salat eivät muuten meinaa aueta. Näitä pitäisi saada lisää.

***

Suurimman vaikutuksen kokoelman novelleista teki Pentti Haanpään "Päntän äijän vajoaminen", joka on ilmestynyt 1947 kokoelmassa "Heta Rahko korkeassa iässä". Siinä Päntän äijä, "köyhä korpisuomalainen", vajoaa vaimonsa ja koko kylän kauhuksi heikkoihin jäihin, kuten joka syksy (ja välillä keväälläkin). On se sitten olennaista tai ei, syksyiseen järveenhän se hukkui Haanpääkin, ei tosin reellä vaan veneellä.

Novellia tulkinnut, Haanpään elämästä kirjankin kirjoittanut Vesa Karonen kampaa novellia erityisesti "julkisuuden henkilön" käsitteen kautta, mutta näyttää samalla, että aineksia novellissa on todella moneen. Turvallisten mielipiteiden uhmaaminen ja ankara sitkeys (jotka vertautuvat myös Haanpään omaan kirjalliseen toimintaan), ihanteet ja niiden pettävyys, Jeesus-metaforat… Freudilaisen tulkinnankin vaimoaan jäälle pakenevan miehen motiiveista voisi esittää. Se on myös hieno allegoria siitä, miten ihminen (vai suomalainen mies?) on olemassa tuhoavien riippuvuuksiensa ja pakkomielteidensä kautta, ja hakee niiden kautta jotain turvaa, jotain kestävää. 

Ja kuitenkin, kuten Karonen sanoo: "Tulkinnat vain lienevät petollisia kuin yksiöinen jää." "Päntän äijän vajoaminen" ei lopulta tyhjenny mihinkään.

Mutta onhan hienoja teemoja ja niitä osuvasti palvelevia motiiveja nähty vaikka kuinka. Aivan erityisen Haanpään tekstistä tekee sen herkuttelevan ironinen kieli ja kerronnan imu. Tapahtumien näyttämö kuvataan yhdellä tappavan tehokkaalla kappaleella, ja sen jälkeen tarina lähtee viemään kuin reki yksiöisellä jäällä. Kielikuvat ovat niin herkullisia, että niitä jää imeskelemään vaikka tekisi mieli kiirehtiä eteenpäin. Reki luistaa kuin ihmisen ajatus, "mikään tässä elämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää", on "Päntän ukon putoamisajat", ja pudonnut äijä on "aivan liikkumaton ja hiljainen poika, märkä ja surkea", eikä hänessä näytä olevan "helmeäkään henkeä".

Ja mikä lopetus:

"Siten Päntän äijän jäihin vajoamisesta koitui melkoisesti vaivaa järven rannan asukkaille ja samalla ikäänkuin makua ja särvintä yksitoikkoiseen elämänmenoon. Jotakin oli tapahtunut: Päntän äijä oli taasen pudonnut…"

*** 

Huomasin myös, että Alberto Moravian novelleja pitäisi lukea enemmänkin kuin ne kaksi, jotka tässä kokoelmassa olivat mukana. Ne luotaavat keski-ikäisen miehen mielenmaisemaa aika vastaanpanemattomasti. Juha Seppälä, jolta en häpeäkseni ole lukenut kuin romaaneja, sanoo novellissaan "Supermarket" sen, mihin Michel Houellebecqiltä meni kokonainen kirja, ellei kaksikin. Ja sitten ne kaksi Siekkistä, se pitkä Simpura ja se Tuurin versio sivullisen ikuisesta teemasta, jonka Seppälä pisti analyysissaan pakettiin niin että rutisi. Olipa kokoelmassa mukana vielä Tšehovin iki-ihana "Ylioppilas", joka sijoittuu osuvasti pääsiäiseen (tai pikemminkin pääsiäisiin). Oijoi sentään.