sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Pettikö liberalismi?

Savukeitaan esseisteinä kunnostautuneita Tommi Melenderiä ja Timo Hännikäistä yhdistää epäileväinen suhtautuminen hedonistiseen ja köydet länsimaiseen sivistysperinteeseen katkaisseeseen ja yksilön oikeutta nautintoon korostavaan nykymenoomme (ks. Melenderin tuotannosta aiempi postaus), ja molempien kirjoituksia on tullut vuosien varrella luettua. Niinpä pistin kirjastoon varauksen vetämään heti miesten juuri ilmestyneen yhteiskirjan ”Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti” ilmestyttyä, ja aika pian sinänsä liberalismin ajatusten vastaisesti kerätyillä verorahoilla kustannettu hieno kirjastojärjestelmämme sen minulle järjestikin.

”Liberalismin petoksen” keskusteesi on, että liberalismi (joka on muuten ehkä yksi poliittisen filosofian vaikeimmin määriteltäviä käsitteitä) tai ehkä paremminkin sen kannattajaksi nykyään julistautuvat ovat hylänneet aatteen ytimen. ”Liberalismi on pettänyt alkuperäisen yksilönvapauden ihanteensa kaikenkattavan poliittisen oikeaoppisuuden ja relativismin hyväksi.”

Liberalismin kirjoittajat jakavat tuttuun tapaan talous- ja arvoliberalismiin. Ensi mainittu ajaa valtion roolin minimoimista taloudessa, viimeksi mainittu taas ”korostaa suvaitsevaisuutta erilaisia seksuaalisia, etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan ja pitää ihanteenaan sallivaa yhteiskuntaa, jossa yksilö on mahdollisimman vapaa toteuttamaan mielihalujaan sekä tavoittelemaan itselleen sopivinta tapaa olla onnellinen.” Toisin kuin ns. klassinen liberalismi (maksimaalinen vapaus niin kauan kuin ei vahingoiteta muita) arvoliberalismi ei nykyään suinkaan tarkoita valtion roolin ja sääntelyn minimoimista vaan tarvittaessa vahvojakin keinoja esimerkiksi vähemmistöjen suojaamiseksi enemmistön tyrannialta. Yhteistä ”liberalismeille” pitäisi edelleen olla kuitenkin joko klassisen liberalismin mukaisen negatiivisen (vapaus jostakin) tai hämärämmin tulkittavan positiivisen (vapaus johonkin) vapauden korostaminen.

*** 


Millainen petos tässä on sitten tapahtunut? Oi, niitä on monta.

Kirjoittajat katsovat esimerkiksi, että arvoliberaalit (joka kirjassa tuntuu pitkälti tarkoittavan Vihreitä ja heidän henkisiään) eivät korosta enää vapautta vaan suvaitsevaisuutta, joka sitä paitsi rajoittuu vain tiettyihin (vähemmistöä edustaviin) ihmisryhmiin. Positiivisia oikeuksia venyttämällä on siirrytty liberalismille vieraisiin ryhmäidentiteetteihin, joista osa nauttii positiivisen syrjinnän hengessä ”monopolisoidusta uhriasemasta”.

Tällaisessa, näppituntumalta viime aikoina yleistyneessä uhripuheessa on se ongelma, että esimerkiksi vähemmistöjä uhriaseman monopolisoinnista syyttävä tekee samalla itsestään (ja viiteryhmästään) uhrin, jolta on julmasti riistetty oikeus ”niiden oikeiden uhrien” kritisointiin. Tällaisen kehää kiertävän heittolaukaus-keskustelun on vaikea nähdä johtavan mihinkään järkevään lopputulokseen itse asian kannalta. (Mielestäni poliittinen keskusteluilmapiiri on muutenkin kärjistynyt tavalla, josta tulee vähän surulliseksi. Ad hominem ja olkiukot elävät ja voivat hyvin!)

Kirjoittajat tuntuvat yhdistävän uhriteeman myös liberaalien “poliittiseen oikeaoppisuuteen”, joka määrittää sallitut puheenaiheet ja -tavat. Siihen kuuluu kirjoittajien mukaan mm. se, että länsimaalaisten kuuluu nähdä itsensä syyllisinä kaikkeen mahdolliseen pahaan. Tällainen ajattelu ei minusta liity liberaaleihin vaan enemmän poliittisen puheen luonteeseen. Milloinpa omasta näkökulmasta koetun ”enemmistön” hegemonisia arvoja ei olisi pidetty tabuina, joista keskustelu on ”kielletty”.

Mitä tulee itse petokseen, on totta että monet arvoliberaaleiksi mielletyt näkevät esimerkiksi positiivisen syrjinnän osana työkalupakkia, joilla voidaan taata positiivisten vapauksien toteutuminen. Tällaisessa tulkinnassa (jota mm. kaikkien valtsikalaisten suosikki M. Foucault on edistänyt ansiokkaasti) nähdään yhteiskunnassa erilaisia valtarakenteita, jotka estävät joihinkin ryhmiin kuuluvien yksilöiden vapauksien toteutumisen. Tältä pohjalta ns. arvoliberaalit oikeuttavat positiivisen syrjinnän tai jonkin ryhmän erityiskohtelun sillä, että katsovat puhtaan vapauden johtavat jostain rakenteellisista syistä johonkin ryhmään kuuluvan yksilön kannalta eräänlaiseen ”markkinavirheeseen”, joita oikomaan talousliberalistikin yleensä hyväksyy valtion toimet vaikkapa kartellisääntelyn muodossa.

Tällainen ei ehkä ole puhdasoppista liberalismia, mutta harvoinpa mikään asia politiikassa noudattaa mitään kirjanoppeja. En myöskään ole varma, miksi nykyisten arvoliberaalien tulisi kokea olevansa velkaa jonkin alkuperäisen liberalismin perinnölle. Voisihan heitä alkaa kutsua 1800-luvun esimerkin mukaan vaikka progressiiveiksi. Se, mitä seuraa puhtaasta yksilökeskeisyydestä luopumisesta julkisessa sfäärissä ja siirtymisestä ihmisten jaotteluun ryhmäidentiteettien kautta, on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys, mutta ei mennä tässä siihen.

***

Yksi talousliberalistien petoksista taas on kirjan mukaan sortuminen positiivisen ajattelun kulttiin, jossa ihmisyksilöä koskevat tosiasiat hylätään katteettoman optimismin alle. Tällaisessa ajattelussa uskotaan, että kaikki on mahdollista oikealla asenteella. Kirjoittajien mielestä petos tapahtuu, kun tällainen ajattelu uhkaa yksilön autonomiaa talouskasvun nimissä. ”(Talousliberalismi) korostaa suoraan tai peitellysti yksittäisen ihmisen velvollisuutta uhrata vapaa-aikansa, perhe-elämänsä ja perinteiset elämäntapansa kilpailukyvyn, ’taloudellisten realiteettien’ ja muiden ahneuden eufemismien puolesta.”

Tästä on minusta vaikea saada kiinni. On toki ristiriitaista, että moni talousliberaaliksi itseään tituleeraava tuntuu ärsyyntyvän ihmisten vapaudesta valita työntekonsa ja vapaa-aikansa suhde (siis silloinkin kun se ei tapahdu veronmaksajien rahoilla) ja toisaalta samat henkilöt valittavat valtion sekaantumista omiin asioihinsa liian korkean verotuksen kautta. Tässäkin ollaan minusta lähinnä reaalipolitiikan kentällä enemmän kuin missään muualla. Mitä taas tulee työtä ja sisäistä sankariutta hypettäviin puheisiin, yksilö voi edelleen valita ainakin jossain määrin vapaasti tasapainonsa työnteon, sen tuoman elintason ja toisaalta  vapaa-ajan välillä (vaikkakin työmarkkinoissa olisi ehkä tässä suhteessa uudistettavaa vielä joustavampaan suuntaan), eivätkä ”talousliberaalit” aseta tälle mitään lainsäädännöllisiä tai muita esteitä. Kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, niin negatiivista kuin positiivistakin.

Talousliberalistien ongelmana nähdään myös negatiivisten vapauksien venyttäminen, joka johtaa ääritapauksessa esimerkiksi yritysjohdon kohtuuttomiin palkkioihin. Yrityselämän ongelmista nostetaan esiin myös autoritääristen rakenteiden suosiminen yrityselämässä demokraattisen päätöksenteon kustannuksella ja tähän liittyvät johtajakultit. Tässä olennaista liberalismin kannalta lienee se, talouselämä on perinteisesti nähty poliittisesta sfääristä erillään olevana järjestelmänä, johon pätevät omat sääntönsä. Tällaisessa ajattelussa yrityselämän hierarkkisuus hyväksytään samalla tavalla kuin urheilussa valmentajan valta pelaajiinsa, eikä demokraattisen yhteiskunnan vaatimusten katsota koskevan muuta kuin poliittista sfääriä. 

Näin varmaan pääpiirteissään pitääkin olla, vaikka moni asia puhuu enemmän ja enemmän sen puolesta, ettei sfäärejä voi kovin siististi erottaa toisistaan vaan ne vuotavat toisiinsa ja vaikuttavat toistensa dynamiikkaan. Näiltä osin on muistettava, että talousliberaalikin on kai usein valmis hyväksymään sääntelyn, jos sen taustalla on selkeä markkinavirhe tai jos asiaan liittyy merkittäviä haitallisia ulkoisvaikutuksia. Ongelma on tietysti se, että monet tämäntyyliset ongelmat ovat kansainvälisiä, ja niiden tuominen politiikan piiriin on hankalaa niin kauan kuin talousjärjestelmän perusraamit ovat sellaiset kuin ovat.

***

Kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen ajatus, että arvoliberaalit ovat liukuneet liian kauas yksilökeskeisyydestä ryhmäidentiteettien suuntaan ja toisaalta eksyneet yksilötasolla poliittisen korrektiuden ja tekopyhyyden hetteikköön. Ollaakseen liberaaleja heidän pitäisi kohdella ihmisiä yksilöinä, mutta yksilöistä pitäisi jotenkin tehdä vastuuntuntoisia ja kaukonäköisiä. Talousliberaalit taas sortuvat ylioptimistiseen ihmiskuvaan, näyttävät uskovan liikaa yksilöiden kykyyn käyttää järkeään markkinatalouden pyörteissä ja toisaalta uskovat liikaa markkinoihin vaatiessaan talouden toimintaan maksimaalista vapautta. Yksilö pitäisi siis jälleen kouluttaa vastuuseen ja talous suitsia demokraattisen järjestelmän palvelukseen.

Ongelmana näyttää siis yksilötasolla olevan se, etteivät yksilöt vastaa liberalismin ihannetta tai se, että liberalismi suhtautuu ihmisiin joka tapauksessa liian positiivisesti. Liberaalit saavatkin kirjoittajilta piiskaa siitä, että alun perin liberalismiin kuuluneet vaatimukset järjen käytöstä ja vastuullisuudesta ovat liuenneet pois, ja jäljelle on vain “ahneuden ja opportunismin pyhittävä massojen kultti”. Syitä voidaan kirjoittajien mukaan hakea esimerkiksi 60-luvun hippi- ja 80-luvun juppivallankumouksista. Tämä kritiikki on tuttua mm. Melenderin aiemmista kirjoituksista ja pyrkii tiivistämään aikamme hengen ns. antimodernista näkökulmasta.

*** 

Kirjassa on paljon tärkeitä ja ajankohtaisia elementtejä, kuten uhriutumiskeskustelu, kaikki-mulle-heti -ajattelun kritiikki yhdistyneenä muka-eettiseen maailmankuvaan, yltiöpositiivinen virallinen jargon ihmisten mahdollisuuksista, talous- ja poliittisen järjestelmän suhteet ja niin edelleen. Siksi jää etäisesti sellainen olo, että vähän akateemisen tuntuiseen liberalismi-näkökulmaan tarttuminen syö tehoa aiheiden käsittelyltä. 
Esimerkit kumpuavat kuitenkin pitkälti raadollisesta päivänpolitiikasta ja sen liepeiltä, enkä tiedä kuinka relevanttia on syyttää päivänpolitiikassa kiinni olevia toimijoita agendansa väärästä ajamisesta vedoten johonkin historialliseen aatevirtaukseen. Toki tällaisen vähän teoreettisen lähestymistavan etu on se, että se voi hyvällä tavalla horjuttaa joitain aatteellisia pohjarakenteita, joihin poliittisten toimijoiden päivänpolitiikan oletetaan yleisesti nojaavan. 

ps. tämän kirjan ympärillä on käyty aika hurjaa keskustelua blogosfäärissä, ja näiden juttujen keskiössä on ollut nettimaailman keskustelujen kruunaamaton kuningas eli ”olkinukke”. Suomen kuvalehden Juho Salminen on käynyt kirjoituksessaan ”Liberalismin petos, masennus ja olkinuket” läpi tätä puolta kirjan vastaanotosta. ”Hauskaa” on, että netissä virinnyt keskustelu korostaa puolin ja toisin juuri näitä kärjistymisen, henkilöön menevän eturyhmähengen ja uhriutumisen muotoja, joista kirjoittajat liberaaleja syyttävät.

2 kommenttia:

  1. Varasin. Toivottavasti kirjassa on sen verran vahva sidos, että kestää ainakin muutaman seinään heittämisen ;)

    VastaaPoista
  2. Liberalismi pettää, sidos kestää.

    VastaaPoista