Homo Fictus ja muut romaanin tykötarpeet

Edellisessä, James Woodin "How Fiction Worksia" käsittelevässä postauksessani viittasin E.M. Forsterin kuuluisaan teokseen "Aspects of the Novel", joka perustuu Cambridgen yliopistossa 1927 pidettyyn luentosarjaan. Se on käsittelyssä nyt.

Forsterin tekstiksi suoraan siirretyt luennot soljuvat ihastuttavasti ja monesti huomaa jäävänsä nautiskelemaan Forsterin pettämättömästä tyylistä: harvoinpa asiaproosa sykähdyttää tällä tavalla. Forster oli myös arvostettu romaanikirjailija sekä Virginia Woolfin tuttavapiiriä Bloomsburyn ryhmästä, joten hänen arvostelukykyynsä uskaltaa luottaa. Hän esiintyy luennoissa korostetun vaatimattomana, mutta valtava lukeneisuus näkyy jokaisessa lauseessa.

Kirja tarkastelee romaania, lähinnä englanninkielistä, omintakeisesta näkökulmasta: Forster heittää nurkkaan kronologian ja pyytää kuulijaa kuvittelemaan pyöreän huoneen, jossa kaikki suuret kirjailijat kirjoittavat yhtä aikaa. Forster katsoo, että aiheet vaihtuvat, mutta taide pysyy. Samat tekijät vaikuttavat romaanissa vuosikymmenestä toiseen, ja niinpä on aivan mielekästä asettaa rinnan Samuel Richardson ja sata vuotta myöhemmin vaikuttanut Henry James, joita yhdistää samantyyppinen elämänkatsomus. Samalla tavalla Laurence Sternen "Tristram Shandy" ja Virginia Woolf ovat monin tavoin hengenheimolaisia, vaikka heitä erottaa puolitoista vuosisataa.

Romaani kehittyy vain, jos sen oma apparaatti muuttuu, "jos sen peili saa uuden kerroksen elohopeaa". Tämä tarkoittaisi, että ihmisen pitäisi oppia tarkastelemaan itseään uudella tavalla. Historiallista kehitystä tai muuta aiheiden kehittymistä (eli sitä mitä peilistä näkyy) ei Forsterin mielestä tule sotkea tähän.

***

Romaanin aspektit, joita Forster monien esimerkkien valossa tarkastelee, ovat tarina, henkilöt, juoni, fantasia, profetia sekä rakennekaava (pattern) ja rytmi.

Tarina on romaanin osasista primitiivisin, ja vetoaa lukijassa uteliaisuuteen. Romaani kertoo aina tarinan, ja näin aikaulottuvuus on aina osa romaania. Forster väittää (käyttäen esimerkkinä Gertrude Steiniä), että jos ajan yrittää poistaa romaanista, katoaa kaikki muukin:

"Going much further than Emily Brontë, Sterne or Proust, Gertrude Stein has smashed up and pulverized her clock and scattered its fragments over the world like the limbs of Osiris, and she has done this not from naughtiness but from a noble motive: she has hoped to emancipate fiction from the tyranny of time and to express in it the life by values only. She fails, because as soon as fiction is completely delivered from time it cannot express anything at all, and in her later writing we can see the slope down which she is slipping. (…) The time-sequence cannot be destroyed without carrying in its ruin all that should have taken its place; the novel that would express values only becomes unintelligible and therefore valueless."

***

Siinä missä tarina edustaa ajan maailmaa, henkilöhahmot siirtävät romaanin arvojen alueelle ja haastavat lukijan älyn ja mielikuvituksen sekä tunteet. Forster vertailee Homo Sapiensia ja Homo Fictusta hauskalla tavalla ja toteaa, että kirjallisuuden olennaisin ero näiden otusten välillä liittyy siihen, että Homo Fictuksen voi tuntea kaikkia sopukoita myöten, jos se vain kirjailijalle ja kertojalle sopii. Tosielämässä tämä ei käy päinsä, vaan tarkkailija on aina tulkinnoissaan ulkoisten vihjeiden varassa. Jokaisen sisäinen elämä jää aina ikuiseksi salaisuudeksi. Tämä on Forsterin mukaan yksi keskeinen syy sille, miksi romaaneista voi saada niin paljon lohtua.

Homo Fictuksen ominaisuuksista seuraa, että tosi henkilöhahmo on sellainen, joka on uskottava fiktion luomassa maailmassa. Minusta seuraavaa sitaattia kannattaa pohtia ihan ajan kanssa:

"And now we can get a definition as to when a character in a book is real: it is real when the novelist knows everything about it. He may not choose to tell us all he knows – many of the facts, even of the kind we call obvious, may be hidden. But he will give us the feeling that though the character has not been explained, it is explicable, and we get from this a reality of a kind we can never get in daily life."

***

Forster korostaa, että jos tarina on "pätkä ajan lapamatoa", juoni on jotain ihan muuta. Juoni tekee hahmoista ja heidän teoistaan kohtalokkaita tuomalla mukaan syy–seuraus -suhteet ja miksi-kysymykset, mysteerin tunnun. Juoni vaatii Forsterin mukaan lukijalta tarkkaavaisuutta, hyvää muistia ja älyä. Juoni tuo Forsterin mukaan tosin kuvaan myös romaanien keskeisimmän ongelman: lopetuksen. Kirjailijan on napattava kiinni kurittomasti kehittyvistä henkilöhahmoista ja taivutettava heidät takaisin ruotuun. Usein heidät on jopa tökerösti tapettava tai pistettävä vähintään naimisiin.

***

Forsterin aspekteista fantasia ja profetia ovat omaperäisyydessään kiehtovimmat. Fantasia vaatii lukijalta jonkin epätodellisen hyväksymistä. Forster tosin korostaa, että fantasiaa hyödyntävä kirjallisuus viittaa yliluonnollisen olemassaoloon, mutta sen ei tarvitse tuoda sitä varsinaisesti esiin. Sana fantasia on sen verran saastunut, että on syytä todeta Forsterin tarkoittaneen Virginia Woolfin, James Joycen ja Laurence Sternen kaltaisia kirjailijoita. Tällaisessa kirjallisuudessa päähenkilön sukupuoli voi esimerkiksi vaihtua kesken matkan, ja lukijan olisi se vain nöyrästi hyväksyttävä. Ulysseksen Kirke-jakso on tästä tietysti klassinen esimerkki.

Profetia (jolla Forster ei tarkoita tulevaisuuden ennustamista) taas vaatii lukijalta nöyrtymistä ja huumorintajun kytkemistä off-asentoon. Sille on Forsterin mukaan ominaista kirjoittajan tyyli tai "äänensävy", joka johtaa henkilöiden muuntumiseen universaaleiksi. Forster pitää Dostojevskia parhaana esimerkkinä profeetallisesta kirjoittamisesta ja antaa Karamazovin veljeksistä valaisevan esimerkin. Forster kuvaa profeetallisen kirjoittamisen eetosta niin hyvin että tukka nousee pystyyn:

"His theme is the universe, or something universal, but he is not necessarily going to 'say' anything about the universe; he proposes to sing, and the strangeness of song arising in the halls of fiction is bound to give us a shock."

***

Selkeä rakennekaava on Forsterille yksi mahdollisuus tuoda viehätystä kirjaan, tosin sen riski liittyy henkilöhahmojen liialle alistamiselle kaavan vaatimuksiin. Forster puhuu tiimalasikaavasta käyttäen esimerkkeinä Francen "Thaista" ja Jamesin romaania "Ambassadors". Kumpaakaan en ole lukenut, joten on helppo uskoa kirjoittajaa. Rytmi taas havainnollistuu Forsterin sinfoniavertauksella: Beethoven viides alkaa kuuluisalla ti-ti-ti-taa rytmillä, joka edustaa kaikkine variaatioineen teoksen lävistävää rytmiä mikrotasolla. Sinfoniassa on myös koko teoksen kattava rytmi/rakenne, jota ainakin harjaantuneet kuulijat (itse en kuulu näihin onnellisiin) osaavat arvostaa.

Forsterin mukaan ensimmäisenkaltaista rytmiikkaa on romaanissa paljonkin (hän puhuu niin kauniisti Proustista ja sen Vinteuil'n sonaatista, että sitä on lähes pakko alkaa taas kohta silmäillä…), mutta kokonaisuuden tason rytmiä hän ei romaaneista löydä.

***

Aspektien esittelyn jälkeen Forster toteaa keskeisen ideansa. Hänen mukaansa romaanissa on kahdenlaisia voimia: henkilöitä ja Forsterin luettelemia muita tekijöitä. Romaanikirjailijan tehtävä on säädellä näitä kahta voimaa ja sovittaa niiden vaatimuksia toisiinsa.

Viimeistään tässä vaiheessa nykylukijalle tulee lohdullinen olo: kaikista uusista romaaneista ja postmodernismeista huolimatta romaani taitaa olla aika entisellään. Se on jumissa tarinoiden ja henkilöhahmojen kanssa, ja hyvä niin.

Forsterin lukemisen jälkeen on inspiroitunut olo. Mielessä elää entistä vahvemmin pelon ja epävarmuuden sekainen toive siitä, että osaisi joskus lukea kirjoja yhtä hyvin kuin Forster. Taitaa jäädä haaveeksi.

Kriitikon rakkaudentunnustus

"The true writer, that free servant of life, is one who must always be acting as if life were a category beyond anything the novel had yet grasped; as if life itself were always on the verge of becoming conventional."

Kaunokirjallisuuden tehokeinoja riittävän populaaristi ja käytännönläheisesti lähestyviä hyviä kirjoja ei ole kovin monia. Klassinen esitys on E.M. Forsterin "Aspects of the Novel", mutta se on kohta satavuotias. Forsterin päänahka on selvästi ollut mielessään New Yorkerin kriitikolla James Woodilla hänen kirjoittaessaan kirjaansa "How Fiction Works" (2008).

Wood tarkastelee kirjassaan kaunokirjallisuuden perustekijöitä kuten kerrontaa ja henkilöhahmoja runsaan, laatukirjallisuudesta ammentavan esimerkkigallerian kautta. Näkökulma on ihasteleva; Wood rakastaa kaunokirjallisuutta ja uskoo sen merkitykseen, mikä erottaa hänet hyvällä tavalla kriittisemmin suuntautuneista teoreetikoista. Wood ei lämpene ollenkaan Barthesille ja hänen kaltaisilleen, niille jotka torjuvat realistisen kaunokirjallisuuden mahdollisuuden tuottaa todellisuutta ja ovat näin taipuvaisia kiistämään fiktion merkityksen kokonaan.

Woodin lähtökohta on, että realismin viittaa kantava kirjallisuus on aina ollut täynnä kuolleita muotoja. Taiteilijan tehtävä on kerta toisensa jälkeen luoda tuoreita ilmaisutapoja, jotka taas aikanaan jähmettyvät ja vaativat uuden sukupolven herättämään ne henkiin. Se, että sekoittaa tämän kirjallisuuden mahdollisuuteen tuottaa ylipäätään jotain merkittävää, on Woodin mielestä naurettavaa. Wood muistuttaa myös aiheellisesti, että kirjallisuuden tehtävä on saada lukija kuvittelemaan jotain, ei tehdä filosofisessa mielessä "tosia" väittämiä todellisuudesta. Fiktio on määritelmällisesti ei-referentiaalista.

***

Wood kuvaa mielenkiintoisesti nykyromaanin syntyä vapaan epäsuoran ilmaisun kehityksenä (vapaassa epäsuorassa kertojan ja henkilöiden osuuksia ei eroteta toisistaan vaan niiden annetaan tarkoituksella sotkeutua keskenään). Modernin romaanin isäksi Wood nostaa Flaubert'n, jonka kirjoittamisessa vapaaseen epäsuoraan yhdistyivät pyrkimys moitteettomaan tyyliin sekä erilaisten yksityiskohtien, aikatasojen ja rekisterien vaihtelun hiominen huippuunsa. Wood pitääkin näitä tekijöitä keskeisinä nykyromaanin kehityksessä. Woodin ansioksi voi laskea sen, ettei hän jumitu modernisteihin vaan näyttää, mihin David Foster Wallacen, Pynchonin ja McEwanin kaltaiset tekijät tai jopa ranskalaisen uuden romaanin edustajat asettuvat suhteessa suureen kantaisään.

Wood näyttää myös useampaan otteeseen, miten loistavakin kirjailija tekee ilmiselviä harkintavirheitä vapaata epäsuoraa soveltaessaan. Monet esimerkeistä liittyvät siihen klassiseen ongelmaan, että poikkeuksellisen teräväkynäinen kirjailija käyttää omaa ilmaisutapaansa hahmolle sopimattomalla tavalla. Kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä kömmähdyksistä saa mm. John Updike, jonka romaanin "Terrorist" kertoja sortuu varsin tökeröön osoitteluun eläytyessään kirjan 18-vuotiaan muslimipäähenkilön ajatusmaailmaan.

Henkilöhahmojen sisäisen maailman kehitystä Wood kuvaa herkullisesti piirtämällä kaaren Vanhasta testamentista Dostojevskiin ja näyttää, miten jumalalle osoitetusta yksinpuhelusta on siirrytty vaiheittain kohti sisäistä monologia. Wood nostaa Diderot'n ja Stendhalin keskeiseen asemaan siinä, miten romaanien keskeiset henkilöhahmot alkoivat kehittyä psykologisesti muuttuviksi ja jopa selittämättömiksi (toki jo Hamlet oli pitkälle tällainen hahmo…). Hän myös problematisoi osuvasti Forsterin klassista tyypittelyä litteisiin ja pyöreisiin henkilöhahmoihin, jälleen monien esimerkkien kautta.

***

Woodin kirjassa mahtavaa on se, että hän ei leijaile yleisissä teemoissa vaan näyttää lause- ja kappaletasolla, mikä tekee hyvästä kirjoittamisesta hyvää. Hän ruotii sivun verran Virginia Woolfin "Wavesin" yhtä lausetta ("The day waves yellow with all its crops") ja näyttää, miksi se on täydellinen. Flaubert'n virkkeen kuuluisaa rytmiä ja sointia hän havainnollistaa Charles Bovaryn lauseella "L'idée d'avoir engendré le délectait" ja osoittaa samalla seikkaperäisesti, miten mahdotonta kyseistä lausetta on kääntää englanniksi.

Philip Rothilta valittu katkelma kirjasta "Sabbath's Theater" taas näyttää, miten Roth luo tehon kirjoittamiseensa sekoittamalla erilaisia rekistereitä. Ja kaiken kruunaa Woodin ihastus: "What an amazingly blasphemous little mélange that is", hän kirjoittaa analysoituaan Rothin porsastelua.

Kääntäjän kännit

"Korjasin Axelrodin kirjasta puolet, pistelin vähän vitsejä joukkoon ja vetelin yli käsittämättömiä lauseita, niin sitten taas joku tulee sanomaan että 'olipa hyvä käännös!'"

Näin sanailee Pentti Saarikoski vasta ilmestyneissä ja vuodet 1970-1972 kattavissa "Suomentajan päiväkirjoissaan" (Otava 2012, toim. H.K. Riikonen ja Janna Kantola) SKDL:n ja SKP:n sisäisten intrigien yksityiskohtaisten kuvausten väliin. Ehkä hänen kriittinen mielensä olisi ollut tyytyväinen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun sittemmin vakiintuneesta termistä "Saarikoski-syndrooma", jolla viitataan kääntäjän ottamiin liiallisiin vapauksiin. Syndrooma yhdistetään yleensä "Sieppari ruispellossa" -käännökseen, mutta itselleni oireyhtymä avautui kunnolla vasta kun luin yhtä suosikkikirjaani, Philip Rothin "Portnoy's Complaintia" (ks. myös postaukseni) rinnakkain käännöksen kanssa. Tästä Kiiltomadon jutusta näkee hyvin, millä tasolla homma liikkui.

Saarikosken pieneksi puolustukseksi voi sanoa, että "amerikkalaisten romskujen" kääntäminen oli Saarikoskelle päiväkirjoista päätellen lähinnä helppoa rahaa, joilla rahoittaa kallista alkoholiharrastusta. Kyllä silti sydäntä kylmää, kun hän kirjoittaa, että harvoin edes luki käännettäväkseen annettuja kirjoja etukäteen vaan alkoi suoraan työnsä ja korjasi kokonaisuutta jos korjasi. Ja sittenkin vain kehuttiin, kuinka hienosti kääntäjä oli tavoittanut alkuteoksen tunnelman… "Olen kääntäjänä edesvastuuton", hän kommentoi itse tekosiaan.

Tämä on tietysti vain osa totuutta. Joycen Odysseuksen oivallukset ovat parhaimmillaan erittäin hienoja ja kokonaisuus on käytettyyn aikaan nähden melkein uskomaton, ja samaa voi sanoa jossain määrin "Dublinilaisista". Suomentajan päiväkirjoissa pääosan varastaa Homeroksen "Odysseia", johon Saarikoski upposi syvälle, vaikka tiedostikin samalla oppineisuutensa rajat. Se, että hän päätyi ottamaan ohjenuorakseen ranskalaisen Bérardin lyhennetyn edition, oli kai osittain Saarikosken impulsiivisuuden, osittain vähemmän mairittelevien motiivien seuraus. Elämän taloudellisista realiteeteista kertoo se, että kun väärä tie oli valittu, takaisin ei enää ollut kääntymistä vaikka tekijä näkikin jo silmissään otsikot "Saarikosken tynkä-Odysseiasta". Oli miten oli, minusta Saarikosken tulkintaa lukee mielellään, ja ainahan voi tankata Mannisen heksametriä jos moderni tulkinta ahdistaa.

Päiväkirjoissa harmittaa suomennoksia käsittelevissä osissa oikeastaan vain se, miten vähän niissä käsitellään käännösten yksityiskohtia. Monien valintojen pohdiskelua olisi lukenut mieluusti enemmänkin.

***

Saarikosken päiväkirjojen seurassa viihtyy omituisella tavalla. Huomionkipeä ja lahjakas narsisti pomppii politiikan, kirjallisuus- ja seurapiirikommentaarien, omien romaanihaaveidensa ja linkolalaisten ympäristötuhoennustusten välillä, sovitellen ajatuksia kuin vaatteita. Hän myös suojautuu jatkuvasti, toteaa varmuuden vuoksi tiedostavansa ajatustensa "alkeellisuuden" ja kliseisyyden, varautuu nähtävästi siihen, että suurta neroa tullaan lukemaan. Itsepetos hallitsee monin paikoin, mutta välillä tarkkanäköinen taiteilija näkee hauskalla tavalla itsensäkin läpi.

Saarikosken poliittinen vatvonta lähinnä huvittaa tai pitkästyttää, mutta usein muistaa, miten samanlaisina monet asiat pysyvät. Näin Joycen ja Homeroksen suomentaja esimerkiksi toteaa kustannusalasta:

"Taas tulee mieleen, että jos kuuluisimme Neuvostoliittoon, niin eiköhän suomalaisen Odysseian tekemiseen annettaisi rahaa enemmän kuin 29 000 markkaa. Nyt meidän kirjallisuutemme kuihtuu, kun ei ole varaa julkaista mitään kannattamatonta eikä kirjoittaa kunnollista, niin kuin minäkin, iltaisin voin sepitellä lyhyitä runoja, jos jaksan…"

*** 

"Tämän kolmen liuskan pätkän tekeminen vei kaksi päivää ja aiheutti juopottelua, eilen pari pulloa viiniä, tänään 6-7 giniä, ja minä ihmettelen: enkö tosiaankaan keksi ajatuksen ajatusta ilman alkoholin apua?"

Oma kiinnostava osansa päiväkirjoja muodostuu Saarikosken alkoholismista, josta on jo tullut kirjoittamisen ennakkoehto. Selvänä työnteko ei kerta kaikkiaan luista. Myöskään ihmisten kohtaaminen ilman viinaa tuntuu olevan erittäin vaikeaa, humalassa sosiaalinen elämä on sitäkin aktiivisempaa. Päivät kuluvat baareissa, tupakkaakin tuntuu kuluvan vähintään pari askia päivässä, ja varsinkin vatsa oikuttelee jatkuvasti. Selvä päivä tuntuu olevan sellainen, kun menee vain pullollinen viiniä tai 7-8 keskikaljaa.

Päiväkirjojen ajan "Tuula II" pysyy runoilijan rinnalla kaikista myrskyistä huolimatta. Tytär Anna on ihan pieni, ja häntä Saarikoski hoitaa välillä kirjoittelujensa ohella ja tuntuu välittävän tästä aidosti omalla tavallaan. Onnen hetkiä mahtuu eniten kesiin, jotka vietetään Sammalistojen kanssa Siuntion Palojoella. Harmonian hetket ovat kuitenkin lyhyitä, ja voivat päättyä vaikkapa näin dramaattisiin tuntemuksiin:

"Minussa on hulluus, piru häkissä, ja joskus minä vielä joudun itse vastatusten sen kanssa. Silloin pääni repeää, aivot valuvat ulos, ja minä kuolen oksennukseni keskelle."

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

No niin, taas ovat kirjabloggarit palkitsemassa, tällä kertaa parasta viime vuonna Suomessa ilmestynyttä käännettyä kaunokirjaa (lisätietoja kilpailusta Karoliinan blogissa).

Säännöt ovat sikäli liberaalit, että uusi käännöskin kelpaa. Tämä on hyvä, koska eihän kolmea pistettä voi antaa millekään muulle kirjalle kuin Leevi Lehdon uudelle Ulysses-käännökselle. Kakkosena tulee Karl Ove Knausgårdin "Taisteluni" -sarjan kakkososa, jonka on kääntänyt Katriina Huttunen.

Ehdokkaina on vain kaksi kirjaa siksi, että ne ovat ainoat viime vuonna ilmestyneet käännöskirjat, joista olen kirjoittanut blogipostauksen. Tästä ja Blogistanian Finlandiasta saatujen kokemusten perusteella alkaa olla siis aika selvää, että bloggaan lähinnä vanhoista kirjoista...

Eli, ehdokkaani ovat (linkit vievät postauksiini ko. kirjoista):

1) James Joyce: Ulysses (Gaudeamus, käännös Leevi Lehto)
2) Karl Ove Knausgård: Taisteluni II (Like, käännös Katriina Huttunen).

Tulokset julkaistaan ma 4.2. klo 10.

ps. jo Finlandiasta tuttu disclaimer: postaus on kirjoitettu 31.1. illalla ja ajastettu kilpailun sääntöjen mukaan ilmestymään automaattisesti 1.2. klo 10 

Vuonojen Proustin tunnustukset

"Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut minnekään."

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta, norjaksi 2009-2011 ilmestyneestä omaelämäkerrallisesta romaanijärkäleestä "Taisteluni" on ilmestynyt suomeksi kaksi osaa Katriina Huttusen hienoina käännöksinä. Imaisin kyseisen kaksikon, reippaasti yli tuhat sivua, niin sanotusti yhdellä hörpyllä. Olen varsin vaikuttunut.

Knausgård on omien sanojensa mukaan tehnyt "faustilaisen sopimuksen" ja päättänyt kertoa kaiken mahdollisen loppujen lopuksi varsin tavanomaisesta elämästään ympäristön reaktioista suuremmin välittämättä. Sukulaiset ja monet muut läheiset ikihyviksi suututtanut ja oikeustoimiin johtanut teko on palkittu järkälemäisellä suosiolla, joka on tehnyt hänestä Suomessakin yhden puhutuimmista nykykirjailijoista. Norjassa hänen kirjojaan on myyty jo puolisen miljoonaa. Taitavasti toteutetulle tunnustuskirjallisuudelle on niin sanotusti tilausta.

Knausgårdin kirja lähti Granta-lehden haastattelun mukaan siitä, että hän yritti vuosikausia kirjoittaa omista kokemuksistaan kumpuavaa etäännytettyä fiktiota. Siitä ei tullut mitään. Kun hän sitten alkoi kirjoittaa itsestään ja isästään heidän omilla nimillään, portit aukesivat. "Jos olisin tiennyt silloin, että se olisi alku teokselle, jonka kirjoittaminen kestäisi kolme vuotta, josta tulisi 3 600 sivua pitkä, ja joka saisi puolet perheestäni kääntämään minulle selkäni, en olisi koskaan tehnyt sitä", hän totesi Granta-lehden haastattelussa.

***

Knausgård käy läpi ristiriitaista elämäänsä useassa aikatasossa, sekoittaen perinteiseen kerrontaan omia filosofisia pohdintojaan sekä tehden yksityiskohtaista ympäristönsä ja mielensä arkeologiaa. Ykkösosassa liikutaan varsinkin todella runsaasti Knausgårdin elämän eri vaiheissa, kakkosessa vietetään selvästi enemmän aikaa lähellä Norjasta Tukholmaan muuttaneen kirjailijan "nykyhetkeä".

Kokonaisuus (jo kahden osan perusteella…) synnyttää varsin uniikin sukellukseen siihen, millaista on klassisen sivullisen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus nykyajan Pohjoismaissa. Kuvatuiksi tulevat lapsuuden maaginen maailma, teiniajan pussikaljailut ja teinirakkaudet, tuskainen tarve jättää oma jälki historiaan, kaupunkilaisen lapsiperheen arki, taidepiirien dynamiikka kuin perhesuhteisiin ja kuolemaan liittyvät ikuiset ongelmat. Kirjassa on myös runsaasti kirjallisia pohdintoja, jotka herättävät lähes väkisin kiinnostuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Alkusivujen avoin nyökkäys Marcel Proustille on osuva. Tähtäimessä on yhden ihmisen universumi, jonka muoto, sen valtava massa, tekee siitä merkittävän.

Siis, kuten Proustilla tai Joycella, kirjan monumentaalisuus on keskeinen osa sen viehätystä. Ero on kenties se, että Proust ja Joyce tosin toimivat Knausgårdia enemmän myös yksittäisten lauseiden tasolla, mutta he ovatkin Proust ja Joyce.

Knausgård on tekstitasolla joskus epätasainen ja kliseinenkin, yksityiskohtaisuudessaan ja banaaleissa nuoruudenkuvauksissaan paikoitellen löysä. Dialogia on paljon, minusta minä-muotoiseen kirjaan liiankin paljon. Väliin kirjaa vaivaa pieni rankistelu, jonka vilpittömyys tuntuu ironiselle etäännyttämiseen tottuneesta vähän lapselliselta ja niin edelleen.

Nämä seikat eivät kuitenkaan poista kokonaisuuden viehätystä, itse asiassa päinvastoin. Ja toisaalta, vaikkapa 70-sivuinen kuvaus todella tylsistä teinien uudenvuodenjuhlista iskostuu lukijan mieleen suorastaan eeppisenä. Sama pätee valtavaan jaksoon, jossa kirjailijan alter ego siivoaa veljensä kanssa isoäitinsä asuntoa, jossa veljesten isä on juuri kuollut. Kuten Karl Oven ystävä Geir kirjassa toteaa:

"Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut?"

Kirjaa voisi verrata hyvään tv-sarjaan: jokin yksittäinen kohtaus tai repliikki voi olla keskeneräinen, mutta massan kautta saavutetaan aivan ennenkuulumattomia syvyyksiä.

***

"Taisteluni" toteuttaa juuri sen minkä kirjallisuus parhaimmillaan tekee, se saa tavallisen ihmiselämän tuntumaan mielenkiintoiselta ja suorastaan maagisuuteen asti merkittävältä. Se näyttää itsekeskeisen ja introverttiuteen taipuvaisen Knausgårdin sisäisen maailman monimutkaisuuden sellaisella tarkkuudella ja sitoutuneisuudella, ettei siitä voi kuin lumoutua. Knausgårdin puhuu myös paljon kuolemasta, ja sen läsnäolo täyttää kirjaa sen preesensiin kirjoitetusta alkuteemasta lähtien.

Knausgård kirjoittaa arkisiin tapahtumiin ihmeellisiä jännitteitä ja uhkaa, ja saa jännitteen pysymään kasassa ihailtavalla tavalla. Knausgård myös aistii herkästi ympäristöään. Dominoivan ja tyrannimaisen isän jatkuva tarkkailu on teroittanut hänen aistinsa, hän vaistoaa huoneiden tunnelmia ja kokee myös esineissä paljon sellaista, jota tavallinen ihminen ei viitsi tai osaa huomata.

"Kun olin hyvästellyt äidin ja hän oli käynnistänyt uudestaan pölynimurin, puin vaatteet päälle käytävässä ja lähdin ulos, niska kyyryssä tuulta päin. Isä oli avannut autotallin toisen oven ja oli juuri vetämässä ulos lumilinkoa. Autotallin soralattia oli lumeton ja kuiva, ja se tuntui minusta aina epäilyttävältä, sillä sora kuului ulos, ja ulkona sora oli lumen peitossa, niin että autotallissa vallitsi epätasapaino ulkotilan ja sisätilan välillä. Kun ovi oli kiinni, en ajatellut sitä, asia ei koskaan vaivannut minua, mutta nyt kun näin sen…"

***

Nyt olisi saatava lisää. Eihän Knausgårdin äidistä ja siskopuolestakaan ole kerrottu vielä juuri mitään, vaikka isästä ja veljestä on kerrottu lähes kaikki mahdollinen. Onhan myös tiedossa, että muiden muassa kirjalle nimen lainannut Hitler ja Anders Behring Breivik ovat mukana kirjan päätösosassa, samoin ensimmäisen osan vastaanotto, eli Knausgårdin teoksesta tulee lopulta suorastaan metakirjallinen.

Mutta: Suomennoksia ei ole enempää, ja tulevien osien aikatauluista ei ole mitään tietoa. Uskaltaisikohan yrittää ruotsinnoksia, niitä on ainakin viisi…

ps Suosikkikriitikkoni, New Yorkerin James Wood, on kirjoittanut Knausgårdin kirjasta hyvän artikkelin. Se löytyy täältä. Myös Knausgårdia Ruotsissa haastattelemassa käyneen Juha Itkosen Imageen kirjoittama juttu on todella lukemisen arvoinen.

pps pitkin Norjaa ja Ruotsia pyörivän kirjan lukemisessa Googlen Street Viewsta oli korvaamatonta apua. Olipas hauska tutustua Knausgårdin Tukholmaan, Kristiansandiin ja Tromøyaan. 

Dedalus joka suomettui

Nautin Saarikoskea Teneriffalla.

Pentti Saarikoski tunkeutui taas tajuntaani, kun aloin selailla hänen poikansa Saska Saarikosken toimittamaa kirjaa "Sanojen alamainen" (Otava 2012). Kyseessä on paitsi teemoittain ryhmitelty, päiväkirjojen, runojen ja muiden kirjoitusten pätkistä aforismimuotoon koottu katsaus Saarikosken ajatteluun ja elämään myös pojan tilinteko kuuluisan isänsä haamun kanssa. 

Saskan ajatukset toimivat johdantoina kirjan  teemoihin, ja niissä hän avaa isäsuhdettaan ja omia vaikutelmiaan varsin vilpittömän ja suoran tuntuisella tavalla, onpa joukossa yksi hupaisa puolifiktiokin, jossa runoilijan ystävät tervehtivät tweeteillä poismennyttä toveria. Isän ja pojan suhde ei ollut läheinen, he näkivät toisiaan vain silloin tällöin, ja Pentin kuollessa Saska oli 19-vuotias. Runot, päiväkirjat, Pekka Tarkan uskomaton Saarikoski-elämäkerta ja lähipiirin muistelot ovat ohjanneet kirjoittajaa kohti äitinsä Leena Larjangon lupausta: "Oikea Pentti löytyy hänen kirjoistaan."

***

"Sanojen alamainen" sai minut lukemaan läpi Saarikosken kootut runot (Sevenin näppäränä pokkariversiona) ja tarttumaan uudestaan Tarkan elämäkertaan. Käyn tässä postauksessa läpi niitä ajatuksia, joita ovat herättäneet Tarkan elämäkerran ensimmäisen osa (1937-1963) sekä noina vuosina kirjoitetut runot. Palaan "vanhaan" Saarikoskeen myöhemmin. Kirjoitan erikseen myös hänestä suomentajana, kunhan saan kirjastosta "Suomentajan päiväkirjat".

Saarikosken persoonan laatua kuvastanee parhaiten Tarkan käyttämä sana moniminäisyys. Hän oli peilejä ja varjoja, sääti itsensä kulloisenkin seuran mukaan ja meni heidän sisäänsä. Samalla tavalla hän kehittyi runoilijana suhteellisen vakaasta lyyrisestä minästä kohti kollaasinomaista ilmaisua, jossa taiteilijan tehtävä oli vain poimia ympäröivästä erinäisiä ääniä ja tehdä niistä teos. Häilyvyyden lisäksi Saarikoskessa oli peruuttamaton kaksijakoisuus, joka määritti hänet ihmisenä: toisaalta hänellä oli vahva halu yksinäisyyteen, toisaalta mieletön tarve olla narrina kaikkien huomion keskipisteenä.

Nuori Saarikoski oli erittäin vahvasti kristinuskon lävistämä, ja ahdistavana koettu usko sai hänet samaistumaan James Joycen Stephen Dedalukseen, joka pyrki vapaaksi uskontonsa ja pienen maansa kahleista taiteen keinoin. Saarikoskelle uskonto ei tosiaankaan ollut pelkkä myyttien lähde, josta ammentaa aineksia runoihin, vaan lähes yhtä aito ja ahdistava moraalirakennelma kuin itselleen Dedalukselle. Saarikosken masturbaatioon ja muihin maallisiin himoihin liittyvässä itseruoskinnassa haisee aito ahdistus ja pelko.

Jo 19-vuotiaana Dedaluksesta vaikutteita saanut Saarikoski pyrki eroon kristinuskosta. "Kristillisyys oli hänen mielestään harhateille joutunutta seksuaalisuutta, kirkko valtava väärinkäsitys", Tarkka kirjoittaa elämäkerrassaan. Kristinuskon perinne yhdistettynä mm. Egon Friedellin tutkimiseen jätti Saarikoskeen myös antimodernin asenteen, joka halveksui rahan ja kunnollisuuden ympärillä pyörivää porvarillista elämäntapaa.

Norssi-taustansa ansiosta hän ajautui yhteen Matti Klingen ja Anto Leikolan kanssa ja tutustui samalla antiikin kieliin ja kulttuuriin. Näistä tekijöistä – kristinuskoon ja modernimpaan eurooppalaiseen filosofiseen ja kirjalliseen perinteeseen yhdistettynä – syntyi harvinaisen nuorella iällä täydellinen runoilijan peruskoulu. Kun egomaanisella ja kauniilla runoilijanalulla vielä oli ymmärrys itsestään poikkeusyksilönä ja "maailman peilinä", ei ole ihme että hänestä tuli mikä tuli.

***

Itseäni harmittaa Saarikoskessa ainoastaan yksi asia – se, että hänen taidettaan alkoi 60-luvun alussa niin vahvasti määrittää haksahtaminen reaalipoliittisesti tulkittuun kommunismiin. Onneksi vaikutus runoihin jäi kuitenkin rajalliseksi.

Tarkan elämäkertaa ja myös hänen 60-luvun runouttaan lukiessa tuntuu piinalliselta, miten hän alisti ajattelunsa päivänpoliittiseen pakkopaitaan, johon vielä yhdistyi hyvin avointa Kekkosen liehakointia. Tarkan sanoin: "Hänen radikalisminsa oli suomettunutta". Totesin jo Sartresta puhuessani, että päivänpolitiikkaan sekaantuminen on harvoin eduksi taiteilijoille, ja Pentti Saarikosken tapauksessa tämä tulee jälleen kerran todistettua. Saska Saarikoski on napannut 70-luvun lopun päiväkirjoista lauseen, johon tiivistyy paljon: "Nuoruusiän radikalismi on radikalismia an sich, muoti sen määrää mihin päin rynnätään."

Toisaalta hänen absoluutteihin ja suuriin tarinoihin mieltynyt luonteensa ja nuorena imetty porvarivihansa (sekä se, että kapitalismissa taiteilijat ovat köyhiä…) tekee kenties ymmärrettäväksi, miksi hän päätyi poliittisiin ratkaisuihinsa. Niihin auttoi myös halu irtautua elämänkauhun valtaamasta yksilöllisestä minästä sekä erityisesti täydellinen kyvyttömyys ajatella yhteiskunnasta (tai juuri mistään muustakaan) kovin pragmaattisesti. Olihan hän myös yksityiselämässään suoranainen vasemmistointellektuellin perikuva – omia läheisiään kohtaan suorastaan hirviömäinen ja samalla täysi utooppista rakkautta ihmiskunnan parempaa tulevaisuutta kohtaan.

***

Saarikosken nuoruuden runot kytkeytyvät tiukasti mytologiaan. Tuomas Anhavan kanssa ensimmäiset runokokoelmat editoitiin tarkoituksella siten, että yhteydet taustatarinoina toimiviin myytteihin katkesivat. Esteettinen persoona nauttii runoista toki ilman taustatietojakin, mutta analyyttisempi (ja sivistymätön) mieli alkaa väkisin etsiä avaimia, jotka löytyvätkin Tarkan elämäkerrasta. Hyväksi esimerkiksi käy esikoisrunokokoelman "Kuun kasvot" -sarja (kyseessä sarjan kolmas runo): 

"Eräänä yönä,
kuutamoyönä
hevonen, ei kenenkään ratsu,
näki kuun, oli mies niin laiha
kori kädessään,
oli luita poimiva pikkumies,
kori reikäinen,
oli jotta hevonen hirnahteli
riemuissaan
näkyä suurenmoista. "

En halua pilata kenenkään iloa, joten taustat voi halutessaan tarkistaa elämäkerran ykkösosan sivulta 256.

***

Reilu parikymppinen Saarikoski pääsi aitiopaikalta ja Tuomas Anhavan ohjaamana seuraamaan suomalaisen modernismin kärkijoukkoa ja sai siitä runsaasti vaikutteita, mutta alkoi kyllästyä kuulaaseen ilmaisuun nopeasti. Kuten Tarkka hyvin toteaa: "luonnonrunon maisema politisoitui, modernismin puut ja kuut henkilöityivät: 'mänty jonka läpi kuu paistaa on Karl Marxin näköinen'". Poliittiseen ilmaisuun yhdistyi amerikkalainen "uusrealismi", joka perustui kollaasiperiaatteelle.

Tämä yhdistelmä pääsi oikeuksiinsa kokoelmassa "Mitä tapahtuu todella", joka ilmestyi 1962. Sen ehkä itselleni tutuin runo päättyy tavalla, jossa näkyy Saarikosken poliittisen ajattelun vaikutus hänen runouteensa mielestäni varsin kiusallisella tavalla:

" minä haluan

         lakata olemasta

  ja minä haluan

elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä" 

En ole runoilija, mutta minusta homma toimisi ja viesti välittyisi huomattavasti paremmin ilman sanaa "kommunistisessa". Siellä se kuitenkin seisoo.

Blogistanian Finlandia

edit 2.1. klo 20:07: Blogistanian Finlandia-voittajaksi valittiin Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Onnittelut! Lisätietoja Sallan blogista.

Osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian Finlandia-äänestykseen, jossa siis kirjabloggarit valitsevat oman suosikkinsa 2012 ilmestyneistä kotimaisista kaunoteoksista (ks. lisätietoa Sallan blogista). Vuonna 2011 voiton vei Katja Ketun "Kätilö". 

Ehtona kisassa on, että kirjabloggari on kirjoittanut teoksesta arvion, eli mitä tahansa kirjaa ei saa listalleen läiskäistä. Kävin läpi viime vuoden postaukseni, ja vaikka teoksia on tullut luettua aikamoinen kasa, vuonna 2012 ilmestynyttä kotimaista kaunoa on päätynyt postauksiksi asti vain kaksi! Ne voinkin molemmat mieluusti palkita ehdokkuuksilla, ovat nimittäin loistavia kirjoja. Asetan kirjat tähän järjestykseen siksikin, koska herra Ollikainen on jo yhden palkinnon pokannut. 

Taas yksi kirjablogi asettaa ehdolle seuraavat kaksi kirjaa tässä järjestyksessä (linkeistä pääsee arvioihini):

1) Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
2) Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tulokset julkistetaan 2.1. klo 20 Sallan blogissa.

ps. Kirjoitan tätä 1.1. illalla, mutta teksti ajastetaan automaattisesti ilmestymään 2.1. klo 10 aamulla. En siis kirjoita tätä tekstiä työajalla :-)