Kirjeitä luopumisen tuskasta

"Sinä revit Lucin toiseen aikaan: pariaikaan, hääaikaan, perheaikaan, teidän kahden keksimään aikaan. Sellaiseen aikaan, joka on minun kelloni ulkopuolella. Monen monta kertaa päivässä sinä kerrot rakkautesi hänelle. Miten sinä noin uskallat rakastaa? Luc voi jättää sinut millä sekunnilla hyvänsä, sellainen aika tikuttaa minun kellossani. Teenkö minä tarpeeksi pitääkseni hänet vieressäni, sinun on pohdittava päivittäin."

Maija Muinosen esikoisteos "Mustat paperit" (Teos 2013) on napakka ja omaääninen kirjeromaani siitä, miten vaikeaa syöpää sairastavan Ann Mielin on päästää irti elämästään ja alle kouluikäisestä Luc-pojastaan.

Merenrantakaupungissa englanninopettajana toimiva päähenkilö, jonka hunajaa tihkuvan sukunimen perusteella luokittelin ranskankieliseksi, alkaa juuri ennen kuolemaansa kirjoittaa kirjeitä pojalleen sekä uudeksi huoltajaksi kaavaillulle lastenhoitaja Rosalle. Ann ei tosin tyydy yhteisten muistojen kirjaamiseen ja elämänohjeiden antamiseen. Kirjeitä alkaa syntyä myös kirjoituspaperit toimittaneen yrityksen myyntijohtajalle, Mielin järjestämälle (ja kenties fiktion sisälläkin kuvitteelliselle) tappajalle, jonka tarkoitus on hoitaa Annin murha hänen haluamallaan tavalla kirjoittamishetkeä seuraavana päivänä, Annin pojalleen "valitsemalle" vaimolle ja niin edelleen.

***

Kirjeromaanimuoto on ratkaisuna erinomainen. Se liittää saman kertojanäänen tuottamat tekstifragmentit yhteen luontevalla tavalla. Muunlaista kertojaratkaisua lyhyelle romaanille on itse asiassa vaikea kuvitellakaan. Kirjeiden mittaan tapahtuvilla tyylinvaihdoksilla Muinonen saa rivien väleissä kuvattua tehokkaasti Mielin tunnetiloja kuoleman lähestyessä. Etuna on sekin, että kirjemuodon kautta Muinonen pääsee kätevästi näyttämään kielellisiä taitojaan ja soveltamaan kiinnostustaan kokeellisempaan proosailmaisuun kuitenkin niin, että kirja säilyy kauttaaltaan erittäin helposti lähestyttävänä.

Muinosella on kielellistä kunnianhimoa. Hän pelaa kertojansa kautta taitavasti sanajärjestyksillä ja poikkeilee runollisessa ilmaisussa, mikä sopii mainiosti perusvireeltään runollis-melodramaattiselle ja vielä kuoleman aiheuttamaan tunnemyrskyyn joutuneelle kertojalle.

Myös draaman kaari on hienosti rakennettu, vaikka mitään järisyttävää käännettä tai yllätystä kirja ei tavoittelekaan. Muinonen onnistuu huijaamaan lukijaansa, joka auliisti unohtaa välillä mistä kaikessa olikaan kysymys ja kuvittelee Annin mukana Luc-pojan aikuisena, naimisissa olevana kuuden lapsen isänä. 

Muinonen myös herättää päähenkilön persoonasta kiinnostavia kysymyksiä turhaan selittelyyn sortumatta. Miksi Ann kirjoittaa eikä vietä viimeisiä hetkiään poikansa kanssa? Miksi hän haluaa kuvitella itselleen tappajan, joka päästää hänet siististi päiviltä ennen sotkuista luonnollista kuolemaa? Miksi hän haukkuu Rosan vanhapiikuutta ja muistelee samalla jättäneensä turhaan avaimen hotellihuoneidensa oveen odottaen, että jotain tapahtuisi? Kun Annin ja pojan suhde vielä jää Annin valtavan kontrolloimisen tarpeen rinnalle tunnesisällöltään kuitenkin jotenkin paperisen (heh heh) oloiseksi, päähenkilö, läpeensä kirjallinen hahmo, sai ainakin oman kiinnostukseni heräämään.

Hyvin pystytettyjen peruspilareiden lisäksi riittää pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, vaikkapa kesäiseen rantakaupunkimiljööseen sopiva, useamman kerran toistuva, pojan elämää tarkkaileva "turistin katse".

***

"Mustista papereista" tuli mieleen Marguerite Duras, liekö sitten siksi että häntä tuli luettua juuri ennen "Mustia papereita". Duras'n suuntaan ajatuksia veivät Muinosen perusrealismista poikkeava ilmaisu, ihmisten ja tapahtumapaikkojen etäännytetyt ja mystiset paikannimet ("Medleposkatu" ja "Bahlakatu" ovat kuin suoraan Duras'n kynästä) ja varsinkin kirjan loppuosan tyylilliset seikat, liukuminen kohta runomaista ilmaisua sekä typografiset ratkaisut kuten kappaleiden lopettaminen ilman pistettä

ja jotain muutakin vielä on.

Jos teoksesta jotain marmatettavaa olisi etsittävä, voisi ajatella rakenteen lievää hajanaisuutta: en ole parin lukukerran jälkeen ihan varma, ovatko kaikki kirjeet aivan "välttämättömiä" romaanin kokonaisrakenteen kannalta muuten kuin tyylillisinä taidonnäytteinä.

Sitten on oma omituisuuteni, jota ei voi Muinosen viaksi laskea: alun perin suomeksi kirjoitetuissa, kielivetoisissa kirjoissa on vaikea suhtautua ulkomaalaisten päähenkilöiden kielenkäyttöön, kun mieli alkaa asetella henkilöiden suuhun alkukielisiä ilmaisuja (onko "hilviöiseni" ehkä "mon monstle", "äitiann" on ainakin "mamann" jne.).

Kokonaisuutena "Mustat paperit" on tasapainoinen ja varmakätinen suoritus, ja hyvä osoitus siitä, että paljon parjatuista kirjoittajakouluistakin ponnistaen syntyy mielenkiintoista esikoisproosaa.

"Ja he kaikki ovat yksin kodeissaan kirjeen saadessaan. Ja luettuaan sen ensin itse yksin kokonaan he pyytävät jonkun luokseen ja lukevat sitten tälle tutulleen kohtia ääneen. Alleviivauksia ja reunamerkintöjä saa tehdä. Haluan että he kaikki rakastavat minua. Tai että ainakin joku aina minua rakastaa."

Marguerite Duras'n täysosuma

“Voici, tout au long, mêlés, à la fois, ce faux semblant que raconte Tatiana Karl et ce que j’invente sur la nuit du Casino de T. Beach. A partir de quoi je raconterai mon histoire de Lol V. Stein.”

(“Tässä nyt sitten kaikkinensa sekaisin pettävä näennäisyys josta Tatjana Karl kertoo ja se mitä minä keksin T. Beachin kasinon yöstä. Näiden pohjalta minä kerron tarinani Lol V. Steinista.”) (Suom. Annikki Suni: “Lol V. Steinin elämä”)

Marguerite Duras'n Intia-sykliin kuuluva “Le ravissement de Lol V. Stein” (1964)  on hyvä esimerkki siitä, miten tyylin, rakenteen, kerrontaratkaisun ja maallikonkin lähestyttävissä olevan filosofisen aineksen avulla loihditaan varsin banaalista tarinasta erittäin hienoa taidetta. (Toki kirjan filosofia tuntuu yltävän pitkälle lacanilaisuuteen, alueille joille useimmilla meistä ei ole asiaa).

Romaani (jonka ranskankielinen nimi on erittäin osuvalla tavalla monitulkintainen) on kertomus nuoresta Lol V. Steinista, Duras’n muussakin tuotannossa esiintyvästä fetissihahmosta, joka on menossa naimisiin mutta menettää miehensä ennen häitä tämän rakastuessa englantilaisen rantakaupungin kasinon tanssiaisissa vanhempaan naiseen. Ristiriitainen kasinokohtaus (ristiriitainen siksi, että persoonaltaan ja mielenterveydeltään häilyvä Lol samaistuu uuden pariskunnan rakkauteen hyvin vahvasti koko juhlayön ajan eikä tunne aluksi minkäänlaista tuskaa) muodostuu hänelle keskeiseksi kokemukseksi, joka suistaa hänet hulluuteen.

Lol menee uusiin naimisiin varsin oudoista lähtökohdista ja vasta kymmenen vuoden steriilin perhe-elämän jälkeen, Lolin muutettua takaisin kotikaupunkiinsa, entisen ystävän ja tämän rakastajattaren näkeminen herättää muiston uudelleen ja tekee siitä Lolille uudelleen pakkomielteen. Hän yrittää lähestyä ratkaisevaa kokemusta ja samalla oman tunne-elämänsä ehtoja paitsi toistuvilla kävelyretkillään myös rakentamalla lapsuudenystävänsä ja tämän rakastajan avulla toisen kolmiodraaman, jonka kautta hän pyrkii ottamaan tuon hetken haltuun.

Hetki on Lolille sanojen toisella puolen, sen ytimessä on “aukkosana” (mot-trou), jota Lol pyrkii havainnollistamaan loihtimalla näyttämölle kasinon tilanteen aina uusilla tavoilla. Hän pystyy kokemaan onnen vain käyttämällä itsensä sijaisena tai ainakin täydennyksenä kolmatta osapuolta. Samalla tavalla kuin kasinolla vanhempi nainen ottaa hänen paikkansa, on uuden kolmion perustuttava hänen asemaansa kolmantena mutta niin, että hän on samaan aikaan rakkauden subjektina, objektina sekä ulkopuolisena tarkkailijana.

"Lol ne va pas loin dans l’inconnu sur lequel s’ouvre cet instant. Elle ne dispose d’aucun souvenir même imaginaire, elle n’a aucune idée sur cet inconnu. Mais ce qu’elle croit, c’est qu’elle devait y pénétrer, que c’était ce qu’il lui fallait faire, que ç’aurait été pour toujours, pour sa tête et pour son corps, leur plus grande douleur et leur plus grande joie confondues jusque dans leur définition devenue unique mais innommable faute d’un mot. J’aime à croire, comme je l’aime, que si Lol est silencieuse dans la vie c’est qu’elle a cru, l’espace d’un éclair, que ce mot pouvait exister. Faute de son existence, elle se tait. Ç'aurait été un mot-absence, un mot-trou, creusé en son centre d’un trou, de ce trou où tous les autres mots auraient été enterrés." 

(“Lol ei mene pitkälle tuntemattomalla alueella, jolle se hetki avautuu. Hänellä ei ole apunaan yhtään kuvitteellistakaan muistoa, hänellä ei ole aavistustakaan tuntemattomasta. Mutta hän uskoo, että hänen täytyisi tunkeutua sinne, että niin hänen olisi pitänyt tehdä, ja se olisi merkinnyt ainiaaksi hänen mielelleen ja ruumilleen suurinta tuskaa ja suurinta iloa sekoitettuina niin yhteen että määritelmäkin saattoi olla vain yksi ainoa – mutta sitä ei voisi sanoa, sillä sana puuttui. Uskon mielelläni, että rakastan Lolia, että hän on elämässään hiljainen siksi että uskoi salamanvälähdyksen hetken, että sellainen sana voisi olla olemassa. Kun sitä ei ole olemassa, Lol vaikenee. Se olisi ollut poissaolosana, aukkosana, sen keskellä olisi ollut aukko, ja siihen aukkoon olisi voinut haudata kaikki muut sanat.”)

***

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee sen omalaatuinen kerrontaratkaisu, jossa miespuoliseksi tarinan henkilöksi ja Lolin rakastajaksi kirjan puolivälin tienoilla osoittautuva minäkertoja (yllä olevassa lainauksessa kertoja ei ole vielä paljastanut itseään lukijalle) koostaa eri lähteistä sekä omista kokemuksistaan ja kuvitelmistaan Lolin tarinaa. Lolin ja kertojan välille muodostuu monikerroksinen salaliitto, jossa olennaista on Lolin ydinkokemuksen valottaminen ja hänen auttamisensa sekä tähän liittyen se, että mies rakastaa Lolia varsin pakkomielteisen oloisella tavalla.

Kertoja toteaa avoimesti kerrontansa epäluotettavuuden ja kertoo vieraannuttavalla tavalla lukijalle, milloin hän keksii mitäkin muista lähteistä saatujen tietojen lomaan. Duras käyttää taitavasti preesensin ja imperfektin vaihtelua ja luo mosaiikkimaisen kokonaisuuden, jossa mikään ei ole varmaa. Samalla tyyli tukee sitä, miten hän tutkii muistamista, sitä miten muisto ja uusi aines sekoittuvat ja uusintavat loputtomasti toisiaan.

Tekstin vieraannuttavat tehokeinot tuovat myös esiin tekstin taustalla häälyvän kirjailijan, joka pyrkii hahmojensa kautta käsiksi Lolin mysteeriin. Efekti vahvistuu entisestään, kun tietää että Lol, hänen miehensä vievä vanhempi nainen ja kasinokohtaus toistuvat Duras’n muussa tuotannossa, vieläpä eri valossa. Ja jos Duras’n haamu ei muuten ilmesty, kannattaa katsoa tämä vuodelta 1964 oleva video, jossa kirjailija valottaa teoksensa taustoja. 

Raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta

Uutta Parnassoa (5/2013) selaillessa bloggaajalle hahmottuu puolituntisen raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta.

Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina. 

***

Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):

”Kuvien arvo on niissä itsessään mutta kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia.”

(Tässä vaiheessa, Oopperan kohdalla, vastaan tulee Melenderin kolumni. Hän mutustelee viihde- ja korkeakirjallisuuden eroja pluralismin hengessä ja kertoo, miten hänestä tuntuu, että nykyään on ”suuri synti jakaa kirjallisuus korkeaan ja matalaan, väittää Juha Seppälän olevan tärkeämpi kirjailija kuin Ilkka Remes”. Olin hetken varma, että Melender harrastaa intertekstuaalista ironiaa suhteessa omiin esseisiinsä, koska luin vahingossa Seppälän Itkoseksi.)
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”

”Metafiktioon törmätessä tulee joskus vaikutelma, että kirjoittajalle on tullut uskon puute tarinan kehittelyssä. Niinpä hän kirjaa romaaniin myös tuskittelunsa tekstin kanssa. Kirjailija ikään kuin lyö leikiksi tekemisensä. Sama efekti tulisi, jos taidemaalari kirjoittaisi taulunsa kulmaan selventävän tiedonannon: ’Olisi tästä parempikin tullut, mutta oli vähän flunssaa ja isoäiti kuoli.’”

Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.” 

"Ceci n'est pas un Magritte" (guassi paperille)

***

Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:

 ”Maailmassa, joka kumisee viihteen, hyvinvoinnin ja menestystarinoiden aikaansaamaa narsistista tyhjyyttä, Célinen ulosteet saattavat haista järkyttävän tuoreilta (…).”

Tämähän on sitä kirjallisuuden ydinmehua, kuten tiedetään. (Ydinmehuun liittyen on sanottava, että Kristian Blomberg käyttää Aloysius Bertrand -arviossaan mehukasta sanaa ”alkulima”, vaikka Blomberg viittaakin termillä johonkin ihan muuhun. Bertrandin ”Yön Kaspar” olisi luettava, koska sitä pidetään ensimmäisenä proosarunoteoksena, vaikkei se sitä varmasti olekaan. Mutta onko Aleksis Kivi ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija? Ja onko Don Quijote oikeasti ensimmäinen romaani?).

Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.

Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”

***

Ollaan jo Lasipalatsilla. Jäljellä ovat runoarviot (viime viikolla muuten luin Jukka Viikilän ”Runoja” ja tykkäsin kovasti, ja ehkä etsin seuraavaksi käsiini Anja Erämajan ”Töölönlahden”, koska Anna Tomi kehui edellisessä Parnassossa sen kerronnallisuuden sopivan ”vähemmän tottuneille runonlukijoille”). Arvioista käy ilmi, että moninaisuus elää. Hannu Helin on tapansa mukaan rääväsuinen eikä Erämajasta poiketen taida sopia ”hermeettisistä tekstikokonaisuuksista innostuvalle lukijalle” (Miikka Laihinen). Heli Laaksonen näköjään kirjoittaa murretta ja selviää sen tuomista ongelmista (miksei haasteista?) ”iloisesti ja sujuvasti, kuten ennenkin.” (Kaisa Neimala). Joni Pyysalo on yksi sankareistani upean (ja metailevan) novellikokoelmansa takia ja siksi luen innolla arvion hänen käyttörunoelmastaan ”Ostetaan myydään”, jossa arvioija Juha-Pekka Kilpiön mukaan myös taidetaan metailla. On nimittäin ”viiteapparaatti, 99 yläindeksiä ja alanoottia”, ”paratekstien korostunut rooli” ja muita ”uudesta runoudesta muistuttavia keinoja ja ulkoisia tuntomerkkejä”.

Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!

Tuore, virtuoosimainen, absurdi, häivähdys salaviisautta

"Eikä meidän kannata loukkaantua kirjurin puolesta, sillä ihminen lähtee juoksemaan sydämellisesti nauraen, ei kai kukaan noin ihastunut ketään tosissaan kutsu alatyylisillä nimillä, emme tiedä, emme ole nähneet tällaista pitkään aikaan. Vallatonta kirmailua seuratessa, hups, noin ihminen kaatuu ruohoon, kierii ja nauraa katketakseen, alkaa itseäkin pakosta hymyilyttää, ja kuten aikoinaan väsymys katosi kelpo Akselista hänen nähdessään Järvisen maatilan ja kohtalonsa pään, niin myös me unohdamme aiemmat hirveydet ja yhdymme vilpittömästi tämän ihmisen riemuun."

Juhani Karilan (s. 1985) tänä vuonna Otavalta tullut novellikokoelma "Gorilla" oli  innostavin suomalainen esikoisproosateos pitkään aikaan. Ensinnäkin, en ole nauranut näin paljon ääneen suomalaisproosan äärellä sitten Rimmisen "Pussikaljaromaanin". Toiseksi, kokoelma koostuu kahdestatoista absurdista tarinasta, joihin silti haluaa uskoa alusta loppuun, niin autoritatiivisesti ja taitavasti ne on kirjoitettu. Karilan ääni on  omanlaisensa ja vahva; kun kirjan pistää syrjään, pää alkaa generoida karilaa. Se on kai yleensä hyvä merkki.

Ja absurdia satiiriahan nyt on maailma väärällään, hyvin kirjoitettuakin, mutta Karilan tarinoissa viehättää erityisesti se, miten ne pelaavat tarinan ja sadun konventioilla ja ovat rakenteeltaan pääosin yllättävänkin jämäköitä. Erityinen viehätys syntyy satujen ja vanhojen tarinoiden kertojanääniä ironisesti mukailevasta kertojasta, jolla on usein paljon sanottavaa, ja jonka seurassa lukija saa varautua tulkinnasta riippuen joko vanhahtavaan tai sitten hyvinkin metakirjalliseen puhutteluun. Eikä kaikupohjaa haeta vain saduista vaan Karilan genreleikittely on monipuolista (mainittakoon vaikka sotakirjallisuudella pelleilevä "Tarkka-ampujat"). Lisäksi Karilan hahmojen taipumus muuntautua hienovaraisilla pensselinvedoilla mystisen supersankarimaisiksi yhdistettynä ironiseen käsittelytapaan sai ainakin minut sulamaan.

Karilaa on luonnollisesti verrattu Daniil Harmsiin, joka tietysti tulee lakonis-ironisesta tyylistä mieleen, mutta minusta Karila vaikuttaa parin lukukerran jälkeen huomattavasti vähemmän absurdilta kuin äkkiseltään luulisi. Minusta se on hyvä asia.

Osa tarinoista, kuten legoleikkejä hengästyttävästi kuvaava "Ukko Palikka", on puhdasta verbaali-iloittelua, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi "Kana joka tappaa" on muiden ansioidensa ohella hervoton faabeli siitä, mikä elämässä todella on tärkeää ja siitä millaisia ihmiset – "tölkit, joita joku on ravistanut" – tapaavat yleensä olla. "Pallenkallo", "Hänelle valmiiksi" ja "Tyhjä torni" taas luotaavat (länsimaisen) ihmisen ja luonnon suhdetta. Niminovelli "Gorillan" olin lukevinani hyvinkin jylhänä kuvauksena siitä, miten tinkimättömästi taidetta tulisi tehdä.

Ehkä ylitulkitsen, mutten osaa olla ihan samaa mieltä Parnasson arvioijan kanssa, joka toteaa: "Vanhojen satujen opettavaisuus ja moraali on kokoelmassa korvattu yhdellä motolla: Elämä on merkityksettömyydessään järjetöntä. Se pitää vain tajuta ja hyväksyä, jos aikoo elämästä selvitä". Oli miten oli, Karilan salaviisaista novelleista säteilee lukijalle se omituinen substanssi, lohtu, joka tapaa tulla vastaan vain erityisen hyvää kaunokirjallisuutta lukiessa.

Toki voisi jossain kohtaa sanoa, että materiaali on hiukkasen epätasaista ja joka puolelle versovaa, mutta Karila on yksinkertaisesti niin taitava, ettei häntä pahemmin tohdi arvostella. Toivotaan, että jatkoa seuraa nopeasti, vaikka takakannen kirjoittajaesittelyssä viitataankin hauskasti "Gorillaan" Karilan "ainoana teoksena". Pisteet muuten myös Safa Hovisen suunnittelemasta hienosta kannesta.

Beelzebub sisällämme

"Fancy thinking the beast was something you could hunt and kill!" said the head. For a moment or two the forest and all the other dimly appreciated places echoed with the parody of laughter. "You knew, didn't you? I'm part of you? Close, close, close! I'm the reason why it's no go? Why things are what they are?"

Palasin William Goldingin 1953 ilmestyneen "Kärpästen herran" pariin todella pitkästä aikaa. Teini-iässä se oli minulle tärkein saarifantasia, se joka tuli luettua moneen kertaan. Golding viittaa itse kirjassaan R.M. Ballantynen "Coral Islandiin", josta "Kärpästen herra" on toisesta maailmansodasta järkyttyneen Goldingin ihmiskuvan mukainen versio: paha ei enää ole ulkoista vaan sisäistä. Yhden lukemani lehtijutun sitaatin mukaan Golding oli inspiroitunut Ballantynen kirjasta ja keksinyt, että kirjoittaisi saarelle joutuneista lapsista kirjan ja kuvaisi lapsia niin, kuin he Goldingin mukaan todellisuudessa käyttäytyisivät. (Kirjan dynamiikan kannalta tärkeää on, että saarelle päätyy ainoastaan poikia, ja saarikonteksti antaa kirjailijan ihmiskokeelle sopivan laboratorion.)

Näin aikuisiällä luettuna päällimmäinen tunne on, että kirjaa on vaikea lukea tuorein silmin. Tulkinnat sivilisaation ohuesta pinnasta ja sen alla kytevästä pahuudesta tai frudilaiset ajatukset idin, egon ja superegon kamppailusta ovat koko ajan läsnä, mutta onneksi sen alta löytyi jotain jännittävämpääkin.

Katse tarkentuu erityisesti Simoniin, hyväntahtoiseen ja viisaaseen mutta arkaan näkijään, joka ymmärtää että peto onkin pojissa itsessään. Goldingin elämäkertakommentaareja kampaamalla oppii nopeasti, että Simonin jeesusmaisuus oli alkuperäisissä käsikirjoituksissa vielä ilmiselvempää, mutta sitä häivytettiin prosessin edetessä. Tämä on varmasti ollut kirjalle hyväksi.

Simonille, kuten näkijöille usein, käy köpelösti. Villiintynyt lauma teurastaa totuuden pedosta saavuttaneen ja yhteisöään auttamaan pyrkivän pojan rannalle, pedoksi epäiltynä. Demokratian ajatusta ja rationaalista järkeä edustava Piggy on Simonin rinnalla kapeassa rationalismissaan osuva kritiikki liialle järkiuskolle, joka ei ymmärrä (tai ei halua ymmärtää) ihmisen monipuolisuutta, hänessä piilevää perisyntiä sekä puhtaan rationaalisuuden ylittävän intuition merkitystä. Simonin murhankin hän kieltää, tai vähintäänkin pistää sen Simonin itsensä viaksi.

Demokratian muodollista valtaa ja pragmaattista yhteistyötä edustava Ralph on liian heikko eikä pysty vastustamaan Jackin houkuttelevaa lauman ja anarkian kutsua, vaikkakin hän saavuttaa kirjan lopussa ainakin jonkinasteisen voiton sekä Jackista että Kärpästen herrasta, vaikkakin lopullisesti viattomuutensa menettäneenä. Sekin kirjassa kutkuttaa, että Jackin tavan käyttää hyväkseen petoa voi lukea kommentaarina yliluonnollisten voimien valjastamisesta omien pyrkimysten palvelukseen. Samoin puhuttelee se, miten ulkoisen vihollisen pelko laskee pelkääjän vihollisensa tasolle. Pelko orjuuttaa pelkääjänsä.

Kiinnostavaa "Kärpästen herrassa" on, ettei Golding ei peräänkuuluta sen enempää uskonnollista kuin äärirationaalista maailmankuvaa, vaan jotain monipuolisempaa ja hengellisempää, joka kenties substanssiltaan on varsin lähellä kristinuskon ihmiskuvaa.

***

Yllä olevat kappaleet saavat minut heti epäilemään itseäni, tulkintaa pitäisi itse asiassa täydentää monilta osin. Goldingin hahmot ovat siis mukavan moniulotteisia. Päälle tulevat torvisimpukan ja Piggyn asteittain hajoavien lasien kaltaiset symbolit saavat myös vaativan lukijan hyrisemään. Symboliikkapeli alkaa tietysti jo kirjan nimestä, joka viittaa suoraan Beelzebubiin.

***

Monipuolisesta symbolisesta tasostaan huolimatta "Kärpästen herra" on tyyliltään ja rakenteeltaan vetävää ja mukavan suoraviivaista proosaa. Siksi sitä varmasti luetaan niin paljon kouluissakin, edelleen. Varsinkin laumapsykologisissa kuvauksissa Golding saavuttaa ihailtavan intensiteetin. Ajoittain neutraalin kerronnan sekaan tosin on eksynyt hämmentävän melodramaattisia aineksia. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä lauseesta, jolla kertoja kuvaa pilkatun Simonin muuttumista puhekyvyttömäksi poikien kokouksessa:

"Simon became inarticulate in his effort to express mankind's essential illness."

No joo, pikkumaista on tuollaisiin takertua. Esimerkiksi kyseinen kohtaus juoksee kokonaisuudessaan niin hienosti, että siitä riittää opittavaa itse kullekin.

Granta

Pistin Grantan kokeeksi jääkaappiin.

Suomeen Otavan kustantamana rantautuneen aikakauskirja Grantan taustoja on selvitetty viime päivinä niin Hesarissa, Suomen kuvalehteen siirtyneessä Parnasson blogissa kuin Otavan uudessa blogissakin. Näissä kirjoituksissa homman juju on hyvin vangittu, joten se siitä.

Ensinumeron perusteella Otavan kustannustoimittaja Aleksi Pöyryn luotsaama Granta on tervetullut lisä suomalaiseen kirjallisuuskenttään. Erityisen hauska vaikutelma syntyi, kun novellien sekaan pujotellut esseemäiset kirjoitukset alkoivat vaikuttaa hyvinkin kaunokirjallisilta ja muistuttivat siitä, miten hiuksenhieno on novellin ja sen asiaorientoituneempien sukulaisten ero ("Miksi tapauskertomukseni muistuttavat novelleja, Freud ihmetteli huolissaan", kirjoittaa Grantassa ruotsalainen aatehistorian professori Karin Johannisson). 

***

Ensimmäisen Grantan teema on ruoka. Erityisesti mieleen jäivät pyörimään Riikka Ala-Harjan ja Pirjo Hassisen häiritsevät ja hauskasti sukulaissieluiset novellit "Nälkä" ja "Äyriäisbuffet", Antti Tuurin hienosti punottu täydellisen leivän metsästys "Leipä" (Karri Kokko ruotii kirjoitusta yllä linkatussa Parnasson blogikirjoituksessa), jo mainittu, Ruotsin Grantassakin ilmestynyt Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" sekä Merja Virolaisen mehukkaat ylistysrunot monille tutuille elintarvikkeille.

Grantan syksyllä 2014 ilmestyvä kolmas numero esittelee muuten Otavan tiedotteen mukaan Frankfurtin kirjamessuja ennakoiden kaksikymmentä "parasta nuorta suomalaista kertojaa", jotka raati valitsee. Pläjäys käännetään myös englanniksi. 

Se, mikä merkitys vahvalla otavalaisuudella on aikakauskirjan linjalle, jää nähtäväksi tulevien numeroiden valossa.   

edit 16.9.: Tässä vielä Maaria Pääjärven perusteellinen näkemys aiheesta, Lumisen omenan niin ikään syventyvä teksti sekä itselleni uusi ja erittäin kiinnostavan oloinen blogituttavuus "Runomiimejä", jossa Aleksi Pöyryn haastattelu.

Suomalaisia kvartaalirottia romahduksen partaalla

"Kukaan ei enää tiennyt mitä todella tapahtui, kukaan ei hallinnut tilannetta. Mitä joku Manner millekään mahtoi -– lupauksineen, laskelmineen, visioineen, joihin ei ikinä olisi pitänyt uskoa. Mannerin takana riehuivat suuremmat voimat, liian suuret. Mannerkin oli, niin kuin yhä useampi, pelkkä risteyskohta monikerroksisessa verkostossa, joka inhimillisen toiminnan ulottumattomissa, siltä ainakin tuntui, levisi äärettömiin; seitissä, joka oli huomaamatta kutoutunut koko maapallon ympärille ja jota pitkin salakähmäisin, ennakoimattomin liikkein vilistivät edestakaisin saaliitaan ahnehtien nämä merkilliset hämähäkit, lukit, joita ei voinut vetää tilille mistään, koska oikeastaan niitä ei ollut olemassakaan, ja sikäli kuin olikin, ne vain toteuttivat ikiaikaista luontoaan, tehtävää, jonka heille oli kohtalo tai mikä lie korkeampi voima joskus aikojen alussa määrännyt."

Erityisesti draamakirjailijana tutuksi tulleen Pasi Lampelan (s. 1969) novelleissa (luin hänen 2007 ilmestyneen esikoiskokoelman "Hellekausi") ja 2011 ilmestyneessä romaanissa "Kiusaajat" esitellään romahtelevia, sisäisten ja ulkoisten demonien kiusaamia nykysuomalaisia. Valo ei juuri heidän risukasoihinsa kajasta, eikä maailman spontaani kauneus pääse lämmittämään kovaksi muuttuneessa menossa.

Lampela maalaa nyky-Suomesta aika lohduttoman kuvan, ja yhteiskunnallinen todellisuus dominoi pahaksi onneksi hänen maailmassaan vahvasti yksilöiden kohtaloita. Kiina-ulkoistusten takia käytävät yt-neuvottelut, koulukiusaaminen ja yleinen merkityksettömyys vallitsevat, toisilla on rahaa ja toisilla ei, köyhät ovat onnettomia joka tapauksessa ja rikkaidenkin kulissien takana tapaa löyhkätä. Ihmiset kaipaavat toisiltaan joko palveluksia tai seksiä, aitoa ja vilpitöntä rakkautta Lampelan sivuilla näkee kovin harvoin.

Lampelan tyyli on suoraviivaista mutta silti hyvällä tavalla avointa, ei liian osoittelevaa eikä teennäistä. Kertojat ovat eläviä ja osa hänen novelleistaan, vaikkapa vankilasta vapautuvan äidin ja hänen poikansa päätymistä ilotalobisnekseen kuvaava "Motelli", jäävät vahvasti mieleen kummittelemaan.

Omaan makuuni näin vahva yhteiskunnallinen kytkentä (myös ihmisten kohtaloiden määrittäjänä) ja Lampelan edustama realistinen ja todellisiin paikkoihin kytketty ajankuvaus (toki voidaan keskustella siitä, onko Lampelan ajankuva oikeasti realistinen vai ei) vie kuitenkin osittain etenkin Lampelan novelleilta sen vaikeasti määriteltävän symbolisen ja esteettisen kohtalonomaisuuden, joka usein erottaa hyvät tarinat todellisesta novellitaiteesta ja tuo lukijalle olon siitä, että kirjoittaja näkee paikkaan johon ei ilman häntä koskaan näkisikään. Lampelan teksteistä kylläkin avoimesti välittyykin ensi sijassa yhteiskunnallinen ja dramaturginen eetos, ei niinkään kytkeytyminen osaksi taidenovellin perinnettä.

Samankaltaisten teemojen parissa viihtyvään Juha Seppälään verrattuna Lampelan teokset ovat kirjallisesti pelkistetympiä ja varmasti suurimmalle osalle ihmisistä helpommin lähestyttäviä. Samantyyppiseen maailmankuvaan nojaavasta Arto Salmisesta Lampelan taas erottaa tukevampi ankkuroituminen keskiluokkaan ja sen ihmisiin sekä Salmisen usein jopa ääneen naurattavan verbaali-iloittelun puuttuminen.

***

Esikoisromaani "Kiusaajista" omaperäisen tekevät sen lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut, joilla lukioikäisen, koulukiusatun päähenkilön kesää uusrikkaan enonsa huvilan vahtina kuvataan. "Kiusaajia" lukee suurella mielenkiinnolla, vaikka välillä sivuilla välähtää tietty nuorisokirjamaisuus. Toki on myös niin, että nuoren sivullisen kasvutarina naisfantasioineen ja tulevaisuudensuunnitelmapaineineen on hankala ja monesti koeteltu laji, ja näitä lajiodotuksia vasten Lampela onnistuu urakassaan varsin hyvin.

Lampelan novelleista tutulla tavalla "Kiusaajien" päähenkilöä syö epämääräinen ja välillä raivokkaaksi yltyvä sisäinen tuska, joka väijyy koko ajan fiksun nuorenmiehen tajunnassa eikä lupaa kovin hyvää hänen tulevaisuudelleen. Suomalaisen nykykirjallisuuden mittapuulla omaperäisen väkevästi kuvattu sisäinen tuska, jota kehystää jumalan lopullisesti tappanut ja yksinäisyyteen tuomittuja ihmisiä mielin määrin riepotteleva globaalikapitalismi, on Lampelan tuotannon kova ydin, ottakaa tai jättäkää:

"Elämä piti häntä panttivankina lainasta, jota hän ei ollut koskaan ottanut. Ei hän ollut pyytänyt saada syntyä, ei häneltä ollut koskaan kysytty mitä hän  halusi."

Tai:

"Mikään ei tässä elämässä riitä. Mikään ei tässä vitun saatanan elämässä riitä."