lauantai 31. joulukuuta 2011

Voiko eksistentialisti olla onnellinen?


Jean-Paul Sartren vuonna 1938 ilmestynyt Inho (La Nausée) on yksi niistä kirjoista, jotka saivat lukioikäisen mieleni vinksahtamaan pysyvästi. Sartre tiivistää siinä eksistentialisminsa peruspuitteet tavalla, joka ei vaadi tohtorintutkintoa filosofiasta (Sartren filosofisesta tuotannosta ei voi välttämättä sanoa samaa…). 

Kuten tunnettua on, Sartren eksistentialismi on yritys ymmärtää ihmisenä olemista tilanteessa, jossa jumalaa ei ole. Näin ajateltuna maailma on lopulta täysin sattumanvarainen ja mieletön, samoin ihmisen osa siinä. Inhon Roquentin kokee kaiken olemassaolon täydellisen satunnaisuuden, mistä seuraa kaikenkattava nausée. Häntä ällöttää myös se, miten suurin osa ihmisistä ei ymmärrä tätä vaan elää härskisti elämäänsä, todellisuutta hallitsemaan pyrkien.

“Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. Olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa. Uskon, että on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän. He ovat kuitenkin yrittäneet selviytyä sattumanvaraisuudesta sepittämällä välttämättömän ja oman itsensä syynä olevan olennon käsitteen. Mutta siten ei olemassaoloa voida milloinkaan selittää, sillä sattumanvaraisuus ei ole harhakuvitelma, ei ilmiö joka voidaan tehdä tyhjäksi. Se on ehdoton ja siis täysin vailla syytä. Kaiken olemassaolo on täysin mielivaltaista, niin puutarhan, niin kaupungin, niin minun. Kun sitten sattuu sellaista josta tekee mieli ottaa selvä, alkaa kohta voida pahoin ja kaikki menee ympäri. Niin meni silloinkin Rautatieläisessä: kaikki muuttui Kuvotukseksi. Juuri sitä koettavat Coteau Vertin Heittiöt ja muut heidän kaltaisensa: päästä pakoon jaarittelemalla oikeudestaan. Surkea valhe! Oikeutta ei ole kenelläkään. Heidän olemassaolonsa on yhtä mielivaltaista kuin kenen muun tahansa, eivätkä he milloinkaan pääse niin pitkälle etteivät tuntisi olevansa liikaa. Ja salaisesti, omassa yksinäisyydessään, he myös ovat liikaa, toisin sanoen levottomia, epävarmoja, alakuloisia.” 

Ihmisen erottaa eläimestä Sartren mukaan mielikuvitus – kyky kuvitella asiat niin kuin ne eivät ole. Tämä kyky on myös ihmisen vapauden pohja, koska se mahdollistaa vaihtoehtoiset todellisuudet. Ihmisen olemassaolo edeltää ihmisen olemusta, mikä tuottaa ihmiselle vapauden ja vastuun valita, millainen ihminen haluaa olla ja millaista moraalista ohjenuoraa seurata. Moraalin kannalta tärkeitä ovat nimen omaan teot. 

Eksistentialismissa minua on aina kiinnostanut se, että negatiivisimmat tulkinnat todellisuudesta nähdään selväjärkisimpinä, onni ja innostus taas ohimenevinä harhoina. Inhossa on tästä hyvä tiivistys:

“Sisimmässäni minua inhottaa eilisiltainen ylhäinen vireeni. Ollessani kahdenkymmen (sic) ikäinen join itseni joskus päihdyksiin ja selitin olevani Descartesin hengenheimolaisia. Olin muka sankari. Se oli pelkkää pöyhkeilyä, tiesin sen aivan hyvin. Mutta se miellytti minua, ja annoin mennä. Seuraavana päivänä minua sitten iljetti aivan kuin olisin herännyt vuoteessa, joka on täynnä oksennusta.”

Tämä on itsellenikin tuttua kauraa. Mutta liittyykö tämä enemmän kokijan kuin todellisuuden luonteeseen? Sartre oli tunnetusti lapsena syrjään vetäytyvä, ja kadehti joukkona remuavia luokkatovereitaan, niitä normaaliyksilöitä jotka hukkasivat minuutensa huutavaan laumaan. Jos maailma on mieletön ja sattumanvarainen, miksi olisi yhtään sen todellisempaa piehtaroida siinä kuin nauttia hyvistä hetkistä rajallisuutensa ja merkityksen puutteen tiedostaen? Voiko onnellinen perheenisä olla kunnollinen eksistentialisti, kun ei osaa masentua riittävästi maailman absurdiudesta? Sartre epäilemättä vastaisi, ettei tällainen henkilö ole tiedostanut maailman luonnetta kyllin syvällisesti. Ja joka tapauksessa hänen pitäisi Sartren mielestä hävetä olemassaoloaan.

Inhossa fyysisen olemassaolon ulkopuolista todellisuutta kuvaa Sophie Tuckerin laulama kappale "Some of these days", ja musiikki yleisemminkin. Tähän taiteen ikuisuuteen liittyy myös Roquentinin kirjan lopussa keksimä yritys päästä umpikujastaan.


***

Vähän vielä yhteiskunnallisemmasta Sartresta, joka on minulle eksistentialisti-Sartrea vieraampi ja ristiriitaisempi.

Persu-Suomen kannalta ajankohtainen esimerkki eksistentiaalisen peruskokemuksen kytkeytymisestä yhteiskunnalliseen elämään on heti Inhon perään 1939 julkaistun Le Mur -novellikokoelman Lucien Fleurier, joka maailman merkityksettömyyden tajutessaan väistää liian rajun todellisuuden ja kääntyy helppoja vastauksia ja vihollisia tarjoilevan fasismin ja antisemitismin puoleen. Minusta tämä on erittäin hyvä yritys selittää yhteiskunnallisia ääriliikkeitä, vaikkei tosimaailman persuissa tietenkään ole kyse eksistentiaalisesta tuskasta vaan proosallisemmasta epävarmuuden tuomasta reaktiosta. Kun maailma ei ole enää kenenkään hallussa eikä ennakoitavissa, syyn lienee pakko olla muslimeissa tai muissa ryhmissä, joita ei Kekkosen ajan Suomessa esiintynyt. 

Fleurier-esimerkissä on Sartren kannalta kiinnostava ristiriita. Mikäli tarinassa oli tarkoitus olla opetus (mikä Sartren tapauksessa on hyvin todennäköistä), Sartre kaivoi itse maata sen alta omalla poliittisella militanttiudellaan, jota minun on aina ollut vaikea yhdistää Sartren alku-uran kuulaaseen proosaan. On suorastaan pökerryttävää, miten suoraviivaisesti Sartre puolusti sosialismiaan, ikään kuin ihmisten kansoittamassa yhteiskunnassa voisi olla olemassa jotain objektiivista “sosialismia”, joka teoreettisen tarkasti jakaa vapauden kaikille tasan. 

Miksei Sartre tässä tarkastellut käytännön tekoja, joita piti eksistentialisminsa ainoina oikeina mittapuina, vaan tyytyi laiskasti rakentamaan teoreettisen mallin välittämättä sen käytännön vaikutuksista yksilötasolla? Sartre puolusti pitkään Neuvostoliittoa sillä perusteella, että se ainakin tähtäsi työväen vallankumoukseen. 

Sartre on minulle aina ollut hyvä esimerkki siitä, miten briljanttien filosofien ja kirjailijoiden kannattaisi ainakin maineensa takia pysytellä visusti erossa yhteiskunnallisesta debatista, tai ainakin sitä koskevista “objektiivisista varmuuksista”. Helposti syntyy vaikutelma, että Sartre putosi samaan kuoppaan kuin Fleurierinsä. 

Oma ajatukseni kirjallisuudesta on aina lähtenyt siitä, että yhteiskunnalliset olot ovat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia ja epäkiinnostavia verrattuna siihen “ihmisen osaan”, joka on universaali (tiedostan kyllä, että tämä perusajatus rajautuu monella tavalla materiaalisesti vauraisiin yhteiskuntiin, joissa on suhteellisen vapaa poliittinen järjestelmä). Omasta mielestäni kirjailijan tulisi ensi sijassa keskittyä tähän universaaliin ihmisenä olemiseen ja unohtaa poliittinen aktivismi. Neuvostoliittoa ja Mao Tse Tungia puolustava Sartre tekee olon yhtä tukalaksi kuin natseista hurmaantunut Paavolainen tai pankkimiehiä yksisilmäisen kliseisesti ja naiivisti näytelmässään pommittava Reko Lundán. Kunnon kirjailijan toivoisi yrittävän ymmärtää ihmisyyttä ilman poliittista agendaa, joka johtaa väistämättä totuuden hyljeksimiseen ja epä-älyllisiin  ad hominem -reflekseihin.


Sartren vastaus tällaiseen olisi kai, että tällainen puolihaalea  passiivisuus on yhtä tuomittavaa kuin väärällä puolella oleminen. Tätä kirvestä on saanut maistaa postuumisti mm. Flaubert, jota Sartre syytti siitä, ettei hän vastustanut mitenkään Pariisin kommuunin kukistamista.

7 kommenttia:

  1. Minä tässä taas terve.

    Minusta eksistentialismissa (ja myös absurdissa) piilee jonkinlainen tarkoitushakuisen ihmisen pettymys: kun ei kerran ole suurempaa merkitystä, tehdään sitten tästä sattumasta ja absurdista jollain oudolla tavalla sitä korvaavaa. Yritin aikoinaan tiivistää tämän aforismiini: "Turhinta olisi perimmäiseen tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti." Mihin minä uskonnottomana voisin pettyä? Keneltä tai miltä olisi jotain jäänyt saamatta?

    Toisin sanoen: En siis voi kokea itseäni vähääkään liiaksi tai absurdiksi, koska pohjimmiltaan niissä on mielestäni kysymys pettymyksestä... joka taas ei kumpua vain tietoisuuden rakenteesta, kuten Sartre väittää, vaan siitä tietoisuuden jäsentämästä kiusallisesta kokemuksesta, että pahus, eikö täällä ollutkaan mitään enempää! Tämä pettymys ei kertakaikkiaan minun jumalattomassa mielessäni soi.

    Koin tämän sanoisinko metaeksistentiaalisen havahtumisen lukiessani Wittgensteinin Tractatusta vuosia sitten. Mieleeni nousi voimakkaana ja elämyksellisenä ajatus kaikenlaisen absurdiuden ja pettymyksen turhuudesta. Tai oikestaan turhuuskin on jo liian juhlallinen ja uskonnollinen sana: koin ne "olemisen tarvikkeina muiden joukossa"; koin ne välineinä tavoitella SITTENKIN jotain sellaista, josta muka on luovuttu. Ne tuntuivat äkkiä pelkiltä tiedostamattoman pettymyksen akordelta.

    Wittgensteinin kirkkaus, eleettömyys ja analyyttisyys oli puhdistavaa ja vapauttavaa. Ja juuri Tractatuksen jälkeen Nietzschen merkitys kirkastui minulle lopullisesti. Nihilismin ylittäminen, dionyysinen ilo, nopanheitto, aktiivinen reaktiivisen sijaan... (Ja Deleuzen näkemys Nietzschestä vielä kirkasti itselleni kuvaa näistä peruskäsitteistä ja sai ne soimaan sisälläni vahvasti.)

    Rohkenen esittää näin: Jos Nietzsche olisi lukenut Beckettiä ja Sartrea, hän olisi pitänyt näitä aivan likaa vielä kristillisyyteen perustuvina pettymyksen "filosofioina". Jumalan kuoleman jälkitauteina. (Tosin hän sortuu samaan kritisoidessaan hyvyyttä kun näkee sen alkuperän enemmän kristillisyydessä kuin vaikkapa kädellisten taloudellisessa laumakäyttäytymisessä, mutta tämä olisi jo toinen juttu...)

    Nautin sellaisista teoksista kuten Millaista on, Muuri ja vaikkapa sitten Inho(kyllä: nyt 52 täytettyäni yhä vieläkin myös Inhon kirkkaus puree! Se ei ole vain nuorten miesten juttu vaan yhä myös iäkkäämpien ansa). Mutta niiden merkitys taittuu minulle väistämättä Nietzschen valossa - tai sitten varjossa.

    Kyllä: Eksistentialisti voi olla onnellinen.

    Toinen kysymys sitten on, SAAKO eksistentialisti olla onnellien? Kysymys onnellisuudesta on siis moraalinen, ei ontologinen.
    tässä taas terve
    t. juha

    VastaaPoista
  2. Juha, olen ihan samaa mieltä, että eksistentialismi on pahimmillaan jonkinlaista kaiken absurdiudessa piehtaroimista, joka ei ole kauhean hedelmällistä. On myös huvittavaa, että suuret massat eivät koskaan suostu uskomaan, ettei elämässä ole mitään järkeä vaan paahtavat hiki päässä ja vielä tyytyväisen oloisina niin kuin pesäänsä rakentavat sinipeipot.

    Minusta ihmisen todellisuuden lähes täydellisen näkökulmasidonnaisuuden hyväksyminen (tämän hahmottamisesta Beckettille ja kumppaneille suuri kiitos) on todella vasta kaiken ajattelun ja moraalin luomisen lähtökohta, mutta siihen juuttuminen on juuri tuota, jota osuvasti nimität "Jumalan kuoleman jälkitaudiksi". Kyse on juuri tuosta nihilismin ylittämisestä, jonka jokainen tekee omalla tavallaan.

    Minusta ihmisyys on sitoutumista, jästipäistä merkityksen antamista asioille vaikka onkin tietävinään niiden merkityksen pienuuden kosmisesta näkökulmasta. Kyse on kai myös siitä, että pystyisi ohittamaan ahdistusta aiheuttavan yksilökeskeisyyden harhan ja näkemään olemassaolonsa osana jotain suurempaa kokonaisuutta. Ja vielä siitä, ettei kovin paljoa murehdi asioita joihin ei pysty vaikuttamaan, eikä varsinkaan niitä joita ei ole mahdollista käsittää.

    VastaaPoista
  3. Toi jästipäisyys oli tosi hyvä!

    Tämä sopinee nyt jatkoksi tähän kun Peter Handkesta (ja Heideggerista) sinulla ei ole erillista nimikettä:

    Tartuin jostain syytä uudelleen Handken Kivun kiinalaiseen (lieköhän sähkökirjat pysyvät "hyllyssä" lähes 30 vuotta ilman että niiden löytämiseen tarvitaan tietoista ponnistelua tai rahaa...). Loistava kirja kieltämättä.

    Mutta:

    Puhuimme taannoin tuttavani kanssa siitä, lähinnä McCarthyn Tien virittäminä, voisiko laadukasta kirjallisuutta joissakin, ja aika useissakin tapauksissa, nimittää sittenkin "maailman parhaaksi kitsiksi".

    Niin paljon kuin nautinkin Tiestä (joka avaa olemassaolon perustilannetta tunteen tasolla vaikuttavammin kuin monikaan muu teos), ajatus jäi vaivaamaan mieltäni. Epäilyn siemen oli kylvetty.

    Ja nyt kun luen Handkea, tämä kysymys virittyy ehkäpä vieläkin häiritsevämpänä: onko tämä sittenkin laadukasta "vilpillisyyden" unohtamista? Ja sama kysymys nousi sitten mieleeni erityisesti Heideggerin osalta. Onko olemisen haikailu ylevää viihdettä, omaan ääneensä ihastumista, josta voimme nauttia rahvaasta kuitenkin erottuen? (Ja silkka viihde siis sittenkin vilpittömämpää?!)

    Vilpillisyys voi tässä siis tarkoittaa sartrelaista huonoa uskoa ihan moraalisessa mielessä tai, ja mitä tuo huono uskokin totta kai myös tarkoittaa, omaan ääneemme ja olemisen maneereihin unohtumista. Ja tältä minusta vähän on alkanut tuntua tätä Handkea lukiessa.

    Olen julkaissut kirjassani Täydellisyyden mittakaavoja runon, jossa määrittelen itselleni (ja muillekin tietysti kun olen runoni julkaissut) runouden prinsiipin: runous tarkoittaa minulle "mielikuvituksen palauttamista alkuperäänsä: olosuhteiden pakottamaan äärimmäisyyden aistiin".

    Ehkä tätä äärimmäisyyttä voisi nimittää vaikkapa reaaliseksi tai jäljen ja viiveen kiusaksi, différanceksikin. Tai konkreettisen edessä koetuksi neuvottomuudeksi ja kauhuksi; esteettiseksi ja eettiseksi ansaksi (mistä toisaalla sinulle kirjoitin).

    Ja niin kauan kuin luetussa aistii itseensä mieltyneen (vilpillisen) mielikuvituksen, halun olemisen maneereihin, se ei vastaa käsitystäni tästä "reaalisen runoudesta".

    Handkessa siis olen kuulevinani enemmän tätä (tiedostamatonta) vilpillisyyttä kuin äärimmäisyyden aistia, reaalisen runoutta. Ja myös Heideggerin filosofiassa. Mutta ei vaikkapa Nietzschessä, Wittgensteinissa, Kierkegaardin filosofian tahattomissa umpikujissa, Kafkassa, Jaan Kaplinskin joissakin runoissa, Sartren Muurin novelleissa (erityisesti niminovellissa), Ruispellon siepparin virtaavassa ja kertojan henkilöllisyydellä tahallisesti tai tahattomasti leikittelevässä zenissä (olen lukenut vain uuden käännöksen!) - tai James Dickeyn Syvässä joessa.

    McCarthyn Tietä on vielä punnittava. Ehkä itsemurhaan päätyvän äidin ja matkaan poikansa kanssa lähtevän isän julman pakahduttava dialogi pelastaa romaanin sittenkin vilpittömien joukkoon.

    t.juha

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoisia pohdintoja! En tunne Handkea mitenkään erityisesti ja "Tietä" en ole lukenut ollenkaan, joten en osaa niihin ottaa kantaa, mutta tuo "autenttisuuden" kysymys on tietysti universaali ja aina mehukas. Haet nähtävästi jotain "raakaa olemassaolon tuntua", joka on riisuttu kaikesta poseeraamisesta ja sosiaalisista konventioista.

    Voi olla, että tässä on kyse myös tyyleistä ja siitä, mikä kenellekin toimii. "Mauvaise foin" määrittely on tunnetusti lähes mahdotonta, ellei voi kurkistaa ihmisen sisään. Ja toisaalta ihmisille itselleenkin on varmaan mahdotonta tietää, missä poseeraus loppuu ja autenttisuus alkaa. Mielestäni on kyseenalaista, vaivautuuko täysin "autenttisesti" maailmaa katseleva ihminen ylipäätään kirjoittamaan mitään ainakaan millekään yleisölle.

    Mietin esimerkiksi Proustia, jossa sosiaalinen päiväperho ja pintaa halveksiva syvällinen ja huikean oppinut älykkö taistelivat minusta aika hedelmällisellä tavalla. Tarkoitan sitä, että laumaeläimen tarve poseerata ja olla osa laumaa on myös hyvin inhimillistä, ja sen kuvaaminen taiteessa arvokasta. Proust tietysti eristäytyi kirjoitusvaiheessaan aika pitkälle ja voi sanoa, että hän varmaan hylkäsi sosialiseeraamisen varsin pitkälle, mutta tuskin kokonaan, niin valtava halu miellyttää hänellä oli tarkkanäköisyytensä vastapainona.

    Tietenkään kirjoittamisen tarkoitus ei saisi olla itsetyytyväinen poseeraus ja omasta äänestä päihtyminen, silloin tulee varmasti paskaa tai sitä kitschiä.

    Kitschistä on pakko sanoa vielä se, että eihän kukaan elämästä lopulta tiedä mitään, joten sikäli syvällinenkään kirjallisuus ei välttämättä ole kauhean paljon syvällisempää kuin vaikka Hollywood-viihde. Tässä tullaan sitten tyylitajuun, joka on aina olennainen osa taidetta.

    VastaaPoista
  5. Sartren mauvaise foi ei voi olla muuta kuin epätarkkuusperiaatteen häiritsemä eettinen malli. Sisäisen eromme hyväksymistä. (Fasistille eron on aina oltava ulkoista.)

    Tuosta Proustin miellyttämisen halusta tulee tietenkin mieleen Volter Kilpi: Ehkä huikein saavutus narsistisen luonteen taiteeksi muokkaamisessa mihin olen törmännyt, siis siitä että koko fiktiivinen näyttämö tunnutaan rakentavan vain kirjailijan tyyliä ja poseerausta varten ja vieläpä laadun siitä yhtään kärsimättä, on Alastalon salissa. Huikea kirja!

    VastaaPoista
  6. Olen samaa mieltä tuosta kirjailijan tehtävästä universaalien kysymysten käsittelijänä vs. yhteiskunnallisena aktivistina. Yhteiskunnallisilla kannanotoilla on tietysti omana aikanaan oma yleisönsä, mutta niiden konteksti vanhenee ja niistä tullee lähinnä historiankirjoituksen kuriositeetti.

    Kiitos blogista (olen uusi lukija). Inho kiinnostaisi lukea, toivottavasti se ei aiheuta paljon fyysistä "nauséeta".

    VastaaPoista
  7. Kiitos chateau! Kerro sitten mitä tykkäsit Inhosta! Ei se kovin notkeaa proosaa taida olla mutta jotenkin silti viehättää, ehkä siksi että yritin sitä sitkeästi tavata silloin joskus lukioikäisenä.

    VastaaPoista